JOHTAJAN PALSTA

 

”Elämässä on kaksi tärkeää valintaa: hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat tai hyväksyä se, että sinulla on vastuu muuttaa olosuhteet.” (Denis Waitley)

*************************

Vanhustenviikko

4.10.2021

Hyvää vanhustenviikkoa! Olen joutunut hyväksymään sen, että Suomessa ei ole parempaa korvaavaa sanaa vanhukselle ja siitä johdetuille ilmauksille. Se on loppujen lopuksi sisänsä osuva ilmaus riippumatta sen aiheuttamista negatiivista konnotaatioista. Olen alkanut käyttää sitä itsekin viimeisen parin vuoden aikana työskenneltyäni vanhuspalveluissa jo yli 11 vuotta. Minulle se luonnollisesti on vain käytännöllinen ja helppo ilmaus eikä siihen sisälly yleistävää asennetta, koska jos jotain olen oppinut vanhustyössä, niin ainakin sen, että jokainen vanhus on erilainen ja mielenkiintoinen persoona ja että jokainen, joka haluaa avoimin mielin ilman kiirettä kohdata vanhuksen, tekee saman havainnon.

Useimmiten, kun ihminen viittaa itseensä sanalla vanhus, sitä seuraa hymy tai vähintään virnistys. Mistähän se kertoo? Ehkä todella harva on kuitenkaan valmis hyväksymään vanhus-identiteettiä oikeasti. Vaikka on ikää, ollaan kuitenkin sisäisesti nuoria. Olen kuullut monen sanovan, että en minä tunne itseäni vanhaksi. Vastaan toisinaan tähän, että minä taas tunnen itseni usein vanhaksi. Sekin on tavallaan vitsi, vaikka se onkin totta. Saa nähdä, ehkä alan vanhemmiten tuntemaan itseni nuoreksi.

Vanheneminen on yksilöllistä, mutta aika, jolla ikää mitataan ei ole yksilöllistä. Ajan kulu ja ikä numeroina on objektiivinen tosiseikka. Vanhuus sen sijaan on kokemus, ei objektiivinen tosiasia. Ehkä sen vuoksi sanaa vanhus karsastetaan. Kukapa haluaa asettua muottiin, jollaisena tuo sana usein mielletään. Nuori on nuori, mutta vanha on vanha vain jos hän niin kokee. Ja kun ammattilaiset puhuvat vanhuksista, he tarkoittavat sillä tiettyyn suurpiirteiseen ikään rajoittuvaa ryhmää, eivätkä ryhmää, jotka kokevat itsensä vanhaksi, koska sellaista ryhmää ei voi määrittää iän perusteella.

Tästä tullaankin sitten siihen peruskysymykseen, mistä iästä alkaa vanhuus. Nuoruusiän määrittely ei vaikuta aiheuttavan kovin paljoa harmaita hiuksia. Se sijoittuu ikähaarukkaan 14-23 +- 1 vuosi. Vanhuus alkaa ikävuodesta 80 +- 15 vuotta. Se voi alkaa myös 95 vuoden jälkeen riippuen henkilöstä. Joten kun minä puhun vanhuksista, tarkoitan sillä yksinkertaisesti vanhusikäisiksi määriteltyä ikäryhmää ikävuosista 80 +- 15  ikävuoteen 120. Jos joku sattuu kuulumaan tuohon ikäryhmään, niin todettakoon, että en minä kuitenkaan häntä sano vanhaksi. Se on selvää.

 

työnjako ja eräs väärinkäsitys

23.7.2021

Olen edelleen sitä mieltä, että suomalainen vanhustyö on pääosin laadukasta, vaikka sosiaalisessa mediassa kiertää toinen toistaan järkyttävämpiä tarinoita siitä, miten huonosti jonkun omaista on kohdeltu palvelutalossa.

Jos joku jakaa somessa kuvan esimerkiksi kotihoidon toimittamasta ateriasta, joka on liian pieni ja liian heikko ravintoarvoltaan, siitä tehdään hyvin nopeasti yleistys: tällaista on suomalaisen kotihoidon ateriapalvelun taso. Tai jos palvelutalon asukkaan merkkipäivät menevät aivan pieleen, siitäkin saattaa johtopäätös olla se, että ennenaikainen kuolema on paljon parempi vaihtoehto kuin palvelutaloon joutuminen. Kun someraivo repeää, on turha enää yrittää saada ihmisiä näkemään, mitä hyvää palveluissa on. Usein totuus on kuitenkin se, että perusasiat ovat kunnossa (hoiva on laadukasta, ateriat ovat ravitsevat, olosuhteet ovat ihanteelliset, asiakkaan kohtelu on kunnioittavaa) ja haloo nousee jostain vähemmän tärkeästä – vaikkakaan ei merkityksettömästä – asiasta.

Suurin väärinkäsitys liittyy hoitajien rooliin. Hoitajien perustehtävä on hoivan toteuttaminen. Siihen liittyy paljon ympärivuorokautista työtä asiakkaan hyväksi. Niin paljon, että jokaista asiakasta kohtaa täytyy olla vuorokaudessa noin 0,6 hoitajaa (minimimitoitus 1.1.2022). Nykyaikainen tapa järjestää hoiva on sellainen, että hoivatyöhön ei tule sisällyttää mitään tukipalvelutehtäviä kuten esimerkiksi siivousta tai ateriapalveluun liittyviä tehtäviä (näitä tehtäviä hoitavat niihin koulutetut ammattilaiset). Tämän linjan mukaisesti myöskään ohjelmapalveluiden järjestäminen, hoitotoimenpiteisiin liittymätön seurustelu ja läsnäolo sekä erilaisten harrastustoimintojen ohjaaminen eivät kuulu hoitajan rooliin. Toki mikäli hoitajalla on aikaa esim. kiireettömään keskusteluun, se on tietenkin toivottavaa. 

Palvelutalo Männikössä vapaaehtoisten rooliin sisältyy mm. seurustelu asiakkaan kanssa tämän sellaista halutessa. Vapaaehtoiset ovat mukana myös erilaisissa retkissä, joita järjestämme.  Lisäksi vapaaehtoiset toimivat osa-aikaisen harrastetoiminnan ohjaajan apuna ja sellaisissa tehtävissä, joissa ei edellytetä ammattiosaamista.

Meillä käy myös paljon asukkaittemme omaisia pitämässä seuraa omalle tärkeälle ja rakkaalle ikäihmiselle. Sen sijaan, että he odottaisivat meidän hoitajiemme seurustelevan asukkaan kanssa, omaiset tulevat itse Männikköön tapaamaan häntä. Olemme olemassa sitä varten, että jos ikäihminen tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa, täällä sellainen palvelu järjestetään. Moni ymmärtää, että hoivan lisäksi ikääntyneelle on tärkeää myös sosiaalinen kanssakäyminen ja sosiaaliset suhteet. Tätä puolta ei voi ulkoistaa eikä läheisiä ihmissuhteita voi korvata hoitajien ja vapaaehtoisten läsnäololla.

Kaikkia tarvitaan asukkaittemme hyvän loppuelämän takaamiseksi: hoitajia, omaisia, vapaaehtoisia, ystäviä ja kaikkia muita, jotka rikastuttavat asukkaittemme elämää palvelutalo Männikössä. Sen sijaan, että käytetään hirveästi energiaa valittamiseen, olisi hyvä ensin miettiä, mitä hyvää voisi tehdä ikäihmisten, tai edes sen oman tutun ikäihmisen hyväksi. Eikä odottaa, että joku muu tekee kaiken.

 

Rokotusten jälkeen

Vapunaattona 2021

Ensin alkoi tulla uutisia uudesta, vielä tuntemattomasta viruksesta ja siihen sairastuneiden määrästä. Kun virus alkoi levitä Kiinan ulkopuolelle, oli jo liian myöhäistä yrittää estää sen laajamittainen leviäminen. Toimiin kuitenkin ryhdyttiin jo varhaisessa vaiheessa myös Suomessa, mikä on varmasti estänyt tehokkaasti viruksen leviämisen ja säästänyt Suomen tuhansilta koronakuolemilta. Ihan turhaa työtä tekevät ne, jotka yrittävät osoittaa, että covid-19 (coronavirus disease 2019) ei ole sen pahempi tauti kuin kausi-influessakaan. Nämä ei ole toisiinsa verrannollisia, koska ensin mainittuun käytettiin sellaisia suojauskeinoja, mitä influessan kohdalla ei koskaan käytetä. Osoittautui kuitenkin, että influessatapauksetkin monissa maissa katosivat kokonaan suojaus- ja rajoitustoimien vuoksi. Jos täytyy verrata tautien vakavuutta, vertailuna voidaan siis käyttää influenssalukuja koronasuojaustoimien ajalla, jolloin nähdään, kumpi on vakavampi tauti.

Koronarokotteesta liikkuu paljon tietoa netissä. On myös joitain lääketieteen asiantuntijoita, jotka väittävät mm. että rokote aiheuttaisi hedelmättömyyttä. Jotkut pelkäävät, että rokotteen mukana elimistöön siirtyy mikrosiruja, joilla voidaan seurata rokotettuja. Yllättävää on se, että varmaan lähes kaikkien tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että koko koronavirus rokotteineen on jonkun salaisen maailmanhallitsijaporukan juoni, jolla pyritään kontrolloimaan väestönkehitystä ja keräämään miljardeja lääkeyhtiöiden ja valtioiden hallitusten taustalla olevan valtaeliitin taskuihin.

Edellä mainittuja salaliittoteorioiden hurjia väitteitä ei ole koskaan pystytty todistamaan muuten kuin epämääräisten sieltä täältä kasattujen videoklippien tarkoitushakuisilla postauksilla erilaisilla nettifoorumeilla. Nykyään kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana netissä ja väittää ihan mitä tahansa. Niiden asiantuntijoiden, jotka ovat oikeasti lääketieteen asiantuntijoita tarina on joissain tapauksissa tällainen: sukset menivät jossain vaiheessa suuren lääkefirman kanssa ristiin ja siitä seurasi irtisanominen tai irtisanoutuminen. Sen jälkeen oma ura ei ole ollut tyydyttävää ja löydetään uskomusjärjestelmä, joka sopii oman katkeruuden ja pettymyksen kanavaksi. Jos rokotevastaisuudella saadaan edes vähän entisen työnantajan rokotemyyntiä pienemmäksi, niin voidaan olla jo tyytyväisiä.

Eiköhän tämäkin asia mene kuten moni muutkin prosessi maailmanhistoriassa: ensin pelätään uutta ja tuntematonta. Syntyy erilaisia ryhmiä, jotka ajavat ties mitä asioita ties millä motiiveilla. Pidetään meteliä ja mielenosoituksia kuviteltua pahaa vastaan. Samaan aikaan vastuunkantajat tekevät omaa hiljaista työtään asioitten eteen, sitä työtä, mistä on oikeaa yhteiskunnallista hyötyä. He joutuvat monenlaisen kritiikin kohteeksi, koska muutostilanteissa ja epävarmoissa tilanteissa on tyypillistä, että oma epävarmuus ja pelko kanavoituu hallitsemattomaksi aggressioksi kaikkia sellaisia tahoja ja henkilöitä vastaan, jotka kantavat vastuuta ja päättävät asioista. Sitten kun asiat palautuvat normaaleille urilleen ja tauti on rokotusten myötä saatu hallintaan, ihmiset löytävät uusia mörköjä valtaeliitin kabinettien suljetuista komeroista. Salaliittoteorioiden kannattajat uskovat, että heidän pitämänsä meteli lopulta esti yhteiskunnallisen dystopian toteutumisen. Se esti totalitarismin toteutumisen, koska sitä ei  sitten pelottelusta huolimatta tullutkaan. He luovat pian uusia, mielenkiintoisia uhkakuvia ja alkavat vastustaa niitä.

Terve kriittisyys on aina paikallaan, mutta on näköjään jotain, minkä kohdalla järkipuhe on vain ajanhukkaa. Sokeaan uskoon ei järkipuhe tuo näköä. Se vaatii ihmeen.

 

vuosi 2021 ja hoitajamitoitus

Vuosi on alkanut palvelutalo-toimijan näkökulmasta kuten moni muukin vuosi: työtä riittää, päivät ovat erilaisia, eteen tulee jatkuvasti odottamattomia tilanteita ja uusia haasteita, joihin ei ole ennen törmätty. Tällä hetkellä korona näyttäytyy toistaiseksi ulkopuolella väijyvänä uhkana, joka lisää monenlaista riskiä. Se ei kuitenkaan vie enää huomiota samalla tavalla kuin viime keväänä. It is what it is eli sen kanssa on vain elettävä.

Hoitajamitoitus täytyy olla tällä hetkellä 0,55. Vuoden aikana se tulee nostaa 0,60:een. Tämä vaikuttaa hyvältä ja tervetulleelta muutokselta. Tällainen muutos tarvitsee lisää resursseja eli lisää hoitajia. Hoitajien palkkaamiseen tarvitaan rahaa. Mitenhän valtiovalta saa kunnat suostumaan hoivahintojen / ostopalveluhintojen nostamiseen niin, että hoitajamitoituksen nostaminen jopa 0,70:een 1.4.2023 mennessä onnistuu? Tämä voi tarkoittaa 10% hintojen korottamista. Pitääkö hintojen korottamisestakin säätää laki, jotta ne varmasti nousisivat?

Hoitajia tarvitaan joidenkin laskelmien mukaan 4000-5000 enemmän kuin nyt on. Laskelmaan pitäisi minusta lisätä 2000-3000 hoitajaa, koska hoitajamitoitus tuskin on lähtötilanteessa ollut niin hyvä (noin 0,55) kuin mitä laskelman perusteella sen pitäisi olla. 0,55 hoitajamitoituksella ei synny sellaisia otsikoita, mitä viime vuosina ikääntyneiden hoivasta on saatu lukea. Otsikot syntynevät 0,30 – 0,40 hoitajamitoituksella. Jos todellisuudessa lähtötilanne onkin hoitajamitoituksen osalta keskimäärin 0,40, hoitajia tarvitaan yli 10000 lisää. Se maksaisi 400 miljoonaa vuodessa. Ongelma on paitsi rahoitus, myös saatavuus. Ei ole itsestään selvää, että hoitajia saadaan niin paljon kuin tarvitaan.

Tuossa hoitajamitoituksessa on kolmaskin ongelma (tosin positiivinen sellainen), josta ei ole julkisuudessa keskusteltu. Joissain paikoin palvelu toimii ja asiakkaat ovat tyytyväisiä noin 0,60 hoitajamitoituksella, koska jossain päin hallitaan resurssien hallinta ja työn organisointi. Näissä paikoissa mitoituksen nostaminen 0,70:een herättää sen kysymyksen, mihin extra-resurssi käytetään. Käytetäänkö se kiireettömään hoitoon, jopa rauhalliseen jutusteluun asukkaiden kanssa, mikä olisi erittäin hyvä asia asukkaiden kannalta? Käytetäänkö se palkkaamalla taloon oma fysioterapeutti / toimintaterapeutti, mikä sekin olisi erittäin hyvä asia asukkaiden kannalta. Huonoin vaihtoehto olisi lisätä ilman huolellista prosessia vain lähihoitajien / sairaanhoitajien määrää tekemään perustyötä, johon 0,70 mitoitus voi olla yliresurssointia. Jos perustyö on kunnossa ja laadukasta 0,60 mitoituksella, silloin tuo 0,10 lisäys tulee käyttää laadukkaan palvelun yksilöllistämiseen ja monipuolistamiseen. Se aiheuttaa pientä uudelleen ajattelua ja sen miettimistä, mikä on asukkaan kannalta parasta palvelua, mutta sen prosessin läpikäyminen on tarpeen. Pelkkä mitoituksen lisääminen ei riitä laadun parantamiseksi. Tarvitaan myös laadun hallintaa ja resurssin ohjaamista.

Toivotaan, että vuosi 2021 on parempi kuin edellinen vuosi!

19.1.2021

 

SÄHKÖISET SYSTEEMIT JA HAKKERIT

25.11.2020

Uuden vanhuspalvelulain seurantakysely teettää sote-alan johtajille paljon turhaakin työtä. On erittäin tärkeää valvoa, että lakia noudatetaan, mutta samaan aikaan on erittäin tärkeää, ettei sote-alan johtajaresurssia tuhlata täysin turhaan klikkailuun. Tässä seurantakyselyssä THL olisi voinut hoitaa tietotekniset hionnat kuntoon parin tunnin ohjelmoinnilla ja sillä olisi säästetty tuhansia ammattilaisten työtunteja ja satojatuhansia euroja, mutta minkäs teet. Kysely on nyt sellainen, että vastaajan pitää omin pikku kätösin syöttää sinne noin tuhat nollaa, jotta ohjelma hyväksyy vastaukset.

Olisikohan se intialaiselta kuulostava kalifornialainen, joka soitti minulle voinut auttaa tässä asiassa? Tämä ulkomaalainen mies yritti auttaa minua estämään hakkerointiyrityksen, joka kohdistui tietokoneeseeni. Vakuuttelin miehelle, että meillä täällä Suomessa on huipputason tietoturvat ja atk-tuki ihan omasta takaa, mutta sitten muistin viime ajan uutisoinnit, jotka ovat luultavasti saaneet maailmanlaajuista näkyvyyttä. Myös Suomessa, tietoteknisen kehittämistyön luvatussa maassa tapahtuu sellaista, että tietoturva pettää ja ihmisten henkilökohtaiset salaisuudet vuotavat rikollisille.

Tämä ”amerikkalainen” atk-tukihenkilö ei vain suostunut uskomaan, että kaikki on kunnossa, vaan halusi välttämättä tehdä jotain koneeseeni kohdistuvalle hakkerointiyritykselle. Kun pohdin ääneen, entä jos hän onkin itse hakkeri, hän esitti minulle vastakysymyksen: miksi hän soittaisi minulle ja auttaisi estämään hakkerointiyrityksen, jos hän olisi itse hakkeri? Tämä on hyvä kysymys ja sitä pohtiessa aivot voivat mennä solmuun.

Tämä ajatus, joka myös haastaa aivoja on syntynyt monen monen laatumittarin käytön ja kyselyyn vastaamisten tuloksena vuosien saatossa: sen osoittaminen, että kaikki on hyvin, ei ole asiakaslähtöistä, vaikka sillä siihen pyritäänkin.

Kuntalähtöisyys vs asiakaslähtöisyys

Kuntien organisaatioissa on opittu kauan sitten puhumaan asiakaslähtöisyydestä. Termi on ollut pitkään käytössä erilaisissa suunnitelmissa, kertomuksissa ja varsinkin palvelukuvauksissa. 

Miltä näyttää kunnan harjoittama asiakaslähtöisyys tehostettua hoivaa tarjoavan yhdistystoimijan näkökulmasta? Toteutetaanko esim. aidosti asiakkaan toiveita palveluasumispaikan valinnan suhteen silloin, kun valinta on palvelua tarjoavien tahojen puolesta ja asiakkaan terveyden- ja elämäntilanteen puolesta mahdollista? Ei läheskään aina. Mikä estää asiakaslähtöisyyden toteuttamista käytännössä? Asiakkaan erityistarpeetko vai palveluasumipaikan rajoitteet? Ei tosiaankaan. Useimmiten tilanne on se, että omaiset, asiakas itse sekä palvelun tarjoaja ovat kaikki yhdessä ´toivomassa´ asiakkaan kannalta parasta ratkaisua: päästä asumaan tuttuun ympäristöön, jossa on ehkä ystäviäkin ja hyvämaineinen hoivapalvelu, ystävälliset työntekijät, oman talon ateriapalvelu ja lähellä asuvat omaiset. Tämä toive ei valitettavasti läheskään aina toteudu. Me haluaisimme sitä, asiakas haluaa sitä, omaiset haluavat sitä, mutta kunta ei halua sitä. Miten on mahdollista, että kunta, joka vaatii asiakaslähtöisyyttä valvomiltaan toimijoilta näyttää esimerkillään, että asiakasta ei haluta kuulla, vaikka se olisi mahdollista? Kunta ottaa oikeuden päättää asiakkaan puolesta hänen asuinpaikkansa, vaikka asuinpaikan valinta on vapaan yhteiskunnan kansalaisten perusoikeus. Kun ihminen on heikossa asemassa, valtaa käyttävän toimijan on helppo sivuuttaa hänen heikko äänensä ja hänen pienet toiveensa. Kunnan tarpeet ja tulostavoitteet mitätöivät liian usein iäkkään ihmisen viimeisten elinvuosien mielekkään asumispaikan tarpeet. Kuntalähtöisyys on yhä, vuonna 2020 voimissaan eikä mikään määrä asiakaslähtöistä puhetta tunnu sitä heikentävän.

 

TOIVOTAAN

2.7.2020

Nyt kun Suomi alkaa varovasti palata normaaliin, koronavirusta edeltävään elämäntapaan, myös palvelutalo Männikön arki palautuu leppoisaan, vierailurajoituksista vapaaseen rytmiin. Maskipakon poistuttua työntekijätkin ovat voineet jo jonkun aikaa kohdata asukkaita kasvokkain ilman suojainten synnyttämää, stressiä aiheuttavaa muistutusta viruksen salakavalasta olemassaolosta. 

Tietenkään viruksen uhka ei ole poissa, mutta itse olen toiveikas sen suhteen, että mitään pahempaa toista tai kolmatta aaltoa ei olisi tulossa. Tai kokonaan toista virusta. Tilanne maailmalla on kuitenkin niin paha, että ihmetellä täytyy, jos näin helpolla selvittäisiin. Tosiasia kuitenkin on, että tällä hetkellä on jo 17 maata, joissa kaikki sairastuneet ovat jo parantuneet eikä yhtään uutta tapausta ole tiedossa. Tämäkin puoli totuudesta on hyvä tiedostaa, vaikka se edustaakin vain hyvin pientä osaa maailmasta.

Olipa maailmalla tilanne mikä tahansa, aina voi elää tätä päivää kiitollisena niistä asioista, mitkä ovat hyvin. Sietää vaikeuksia, yrittää parhaansa ja päivän päätteeksi todeta: taas yksi päivä takana, mitähän huominen tuo tullessaan? Sitä ei voi tietää, mutta aina voi toivoa, että huominen olisi osa sitä tulevaisuutta, mistä ei edes muistanut haaveilleensa.

 

PELKO

27.5.2020

Samuli Putron laulussa Mitäpä jos kysytään ”Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?” Vastauksena on puhutteleva kysymys: ”Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?”

Tällä hetkellä näyttää siltä, että koronavirusepidemia ei ole Suomessa lähellekään yhtä vaikea kuin monissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa tai vaikkapa Ruotsissa. Mikäli nykyinen kehitys viruksen suhteen jatkuu Suomessa, voimme olla todella tyytyväisiä Suomen päättäjien toimintaan kriisin hoidossa ja kansalaisten kykyyn noudattaa ohjeita.

Jos Suomessa päästäisiin vähällä verratuna moniin muihin maihin eikä epidemia alakaan laajentua, miten pitäisi suhtautua mm. 8.4. netissä vilahtaviin otsikoihin, joissa ylilääkäri ennusti, että Suomessa voi koronaan kuolla 70000 suomalaista tai samoihin aikoihin THL:n johtajan A-Studiossa esittämiin laskelmiin, että 1,9 miljoonaa suomalaista voisi saada koronan?

Ensinnäkin, em. kaltaisia arvioita täytyy vastuullisten toimijoiden tehdä. Täytyy osata arvioida riskiä realistisesti ja mitoittaa varautuminen pahimman mukaan. Arvioiden ja laskelmien tekeminen on kuitenkin eri asia kuin se, millä painotuksilla niitä julkisuudessa esitetään. Silloin sanavalinnoilla on todella iso merkitys. Silloin ”mahdollisen”, ”todennäköisen” ja ”luultavan” erot ovat merkittäviä. Jos kerrotaan äärimmäisen negatiivisesta mahdollisuudesta, pitäisi samalla korostuksella tuoda esiin positiivinen mahdollisuus. Näiden mahdollisuuksien lisäksi pitäisi olla rohkeutta korostaa asiantuntijuuden näkökulmasta hyvinkin ikävää faktaa: ”Me emme tiedä.” Jos se on vaikea sanoa, voi lisätä: ”Kukaan ei tiedä.”

Onko pelko ollut tähän asti turhaa? Jos se on johtanut järkevään suojautumiseen ja ohjeiden noudattamiseen, silloin pelko on tehnyt tehtävänsä ja suojellut ihmisiä taudilta. Olen kuullut sanottavan, että kun pelkää jotain, se lopulta toteutuu. Tämä kriisi on kuitenkin osoittanut, että koska osataan pelätä pahinta, osataan toimia niin, ettei pahin pelko toteudu.

Mistä pelosta Putro sitten runoilee: ”Mitäpä jos sä pelkään turhaan? Ja elämä tapahtuu sinä aikana” ? Ehkä sellaisesta, joka kutistaa elämän niihin mustiin pisteisiin, joissa pelko hallitsee. Joka saa keskittymään kauhukuviin. Joka vangitsee mielikuvituksen. Vaikka elämä karanteenin tai sairauden vuoksi pysähtyy ja tila käy ahtaaksi, se on silti elämää.

Terve pelko suojelee pahalta, epäterve elämältä.

 

elämän arvo

7.5.2020

Järkytyin, kun luin iltalehti.fi:stä (7.5.2020) jutun, jossa tuotantotalouden professori, Paul Lillrank oli laskenut, kuinka paljon koronarajoitusten aiheuttamien kustannusten myötä tulee hinnaksi yhdelle rajoitusten ansiosta säästetylle elinvuodelle. Hänen on täytynyt käyttää jakajana tylysti joko tehostetussa palveluasumisessa olevien henkilöiden määrää tai Suomen ikääntyneintä puolta prosenttia tuloksesta päätellen. Hinta ei minua järkyttänyt, vaan se, että Suomesta löytyy professori, joka julkisesti arvioi ihmisen elinvuoden hintaa. En ole ihan varma, minkälaisen yhteiskunnan piirteisiin kuuluu laskea arvoa ihmiselämälle. Ei ainakaan sen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka minä tunnen.

Rajoitustoimien kustannuksia kannattaa toki laskea, mutta se, mitä mittaria käytetään arvioitaessa kustannusten mielekkyyttä onkin sitten arvokysymys. Em. professori oli halunnut laskea säästyneelle elinvuodelle hinnan. Talousihmiset haluavat laskea yksikkökustannuksia. Saammeko seuraavaksi lukea, minkä verran hintaa tulee yhdelle päivälle? Sydämen lyönnille? Henkäykselle? Haluaako professori laskea, kuinka paljon maksaa, kun yksi punasolu kulkee verisuonistossa täyden kierroksen? Tai minkä arvoista on yhden päivän ajatustyö? Kuinka arvokasta on ilomme, surumme, kärsimyksemme? Entä onko muistoilla mitään arvoa? Sanoilla, joita sanomme läheisillemme? Tunteilla, joita tunnemme? Sillä, että istuu viimeisinä elinvuosinaan sohvalla ja katselee, kuinka kevät tekee tuloa ikkunan takana. Että avaa ikkunan ja kuulee mopon pärinän, joka muistuttaa hurjasta nuoruudesta. Että unohtaa ajan ja paikan, uppoutuu muistoihinsa ja miettii, millaista elämä olisi ollut, jos olisi valinnut tärkeässä tienhaarassa toisin. Olisko elämä ollut erilaista ja olisinko sama ihminen? Asuisinko jossain muualla, eri ihmisten kanssa ja katselisinko ikkunasta aivan toisennäköistä maisemaa?

Näistä ja paljon, paljon muusta koostuu ihmiselämä. Halutaanko tässä yhteiskunnassa todella keskustella siitä, kuinka paljon kannattaa maksaa yhdestä elinvuodesta? Se on tie, joka ei johda mihinkään. Se on tie, josta palataan takaisin nopeasti. Ihmettelemään ainutlaatuisen ihmiselämän mittaamatonta arvoa.

 

SOPEUTUMINEN, selviytyminen ja menestys

28.4.2020

Tällä hetkellä käytännössä koko ihmiskunnan on sopeuduttava nykyiseen tilanteeseen. Täytyy toimia uusilla tavoilla, jotka eivät välttämättä ole mieluisia. Täytyy välttää oleilua muitten ihmisten kanssa. Monet joutuvat lopettamaan kokonaan kyläilyt ja vastaavasti sulkemaan ovensa vierailta. Monia asioita täytyy lykätä odottamaan parempaa aikaa. Hautajasia, häitä, valmistumisjuhlia ei voi järjestää. 

Pitkään jatkuessaan sopeutuminen voi alkaa vaikuttaa haitallisesti mielenterveyteen. Kaikilla ei ole välineitä käsitellä ongelmia, joita nykyinen tilanne synnyttää. Talouden romahtaessa ja ongelmien kasvaessa yhtälö näyttää hyvin hankalalta. Päättäjillä koko maailmassa on nyt edessä todella isoja haasteita. Voiko niistä ylipäänsä edes selvitä? Vaikeuksien keskellä on hyvä katsoa sekä eteenpäin että taaksenpäin.

Suomen historia kertoo sen, että kaikesta voi selvitä. Ja enemmänkin kuin selvitä. Yhteiskunta voi suurtenkin vaikeuksien jälkeen nousta menestykseen ja hyvinvointiin. On myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa yhteiskunta ei koskaan nouse vaikeuksista, vaan jää kehittymättömäksi.

Menestykseen liittyy tietenkin paljon erilaisia tekijöitä ja Suomessa yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on nähty ´yhteen hiileen puhaltamisen´ -asenne. Sen puuttuminen voi johtaa riitoihin, jotka eivät tarjoa ratkaisuja ongelmiin, vaan syventävät tragediaa. Keskitytään etsimään syyllisiä ja puolustautumaan muiden syytöksiltä. Käytetään tilannetta oman kapeakatseisen agendan ajamiseen. Käytetään energia siihen, mihin on totuttu: valtataisteluun.

Ne yhteiskunnat ja ne yhteisöt lopulta menestyvät, jotka toimivat yhteisymmärryksessä yhteisen päämäärän hyväksi.  Niistä muut ottavat mallia.

Monille meille, jotka emme ole kokeneet sota-aikaa nämä ajatukset ovat vain sanoja. Mutta yhteiskunnassamme on paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet sen, mistä tässä kirjoitan. Ehkä olisi hyvä, jos kuuntelisimme, mitä heillä on sanottavaa. Heidän sanoihinsa tuo uskottavuutta kokemus menetyksestä, selviytymisestä ja menestyksestä. Männikössäkin, meidän pienessä yhteisössämme voi kuulla syvät vedet läpikäyneeltä sen tärkeän viestin, kunhan malttaa hetken kuunnella: ”Kaikesta on selvitty. Tästäkin selvitään.”

 

KRIISIN HALLINTA

8.4.2020

Keski- ja Etelä-Euroopassa monista ikääntyneiden hoivakodeista kuuluu hyvin huolestuttavia uutisia. Pelkästään ranskalaisten hoivakotien asukkaista on kuollut yli 3200 koronavirukseen. Suomessakin on uutisoitu tähän mennessä parikymmentä koronavirukseen liittyvää kuolemaan hoivakodeissa. Jotta tilanne ei pahenisi, on selvää, että jotain pitäisi tehdä toisin. Sieltä täältä kuuluu, että myös hoitoalan henkilökunnan on vaikea päästä testauksiin, vaikka Suomessa testausmäärä on koko ajan ollut kasvussa. Suhteessa väkilukuun Suomen testausmäärät alkavat jo olla kansainvälisesti verrattuna hyvällä tasolla. Noin 6% kaikista testatuista on antanut postiviisisen tuloksen, mikä kertoo siitä, että testauskriteerien ei pitäisi olla liian tiukkoja, jos 94 %:lla testatuista ei ole todettu virusta.

Monessa sairaanhoitopiirissä henkilökuntaa testataan tarvittaessa herkästikin. Sairaanhoitopiirien johto ymmärtää omien toimipisteittensä kannalta testaamisen tärkeyden. Tämä ajatus pitäisi ulottaa myös sekä julkisiin että yksityisiin hoivakoteihin. Hoivakotien työntekijöitten pitäisi päästä testauksiin hyvin matalalla kynnyksellä, jotta varmistuttaisiin siitä, että kukaan työntekijä ei tietämättään tuo tautia hoivakotiin, koska hoivakodeissa asuvat ne kaikkien suurimmassa riskissä koronaviruksen suhteen olevat suomalaiset. 

Tilanteessa, jossa uudesta viruksesta ei vielä tiedetä tarpeeksi maalaisjärjen käyttöä tarvitaan viranomaisohjeiden lisäksi. Ruotsissa koronapotilaita hoitavien suojavarusteisiin ei kuulu hengitysmaski, Suomessa kuuluu. Useat Aasian maat ja nyt myös jotkut USAn osavaltiot ovat antaneet määräyksen hengitysmaskien käytöstä kaikille kodin ulkopuolella asioiville, mutta Suomessa tähän ei nähdä vielä tarvetta. Olemme tilanteessa, jossa ei voi olla varma, mikä on riittävää suojautumista ja mikä ei. Ennen kuin tiedetään, mikä on riittävää suojautumista eikö ole parempi suojautua varman päälle? Se on pienempi haitta kuin se, mitä mahdollisesta liian heikosta suojautumisesta voi seurata, jos suojaussuositukset muuttuvat tiukemmiksi. Mitä parempi suojautuminen, sitä pienempi riski sairastua.

Suomi saa olla ylpeä siitä, että täällä työntekijän työsuhteeseen liittyvät oikeudet ovat verrattuna moniin muihin maihin todella hyvät. Esimerkiksi Michiganin kuvernööri Gretchen Whitmer on vedonnut Detroitissa leviävän koronaviruksen vuoksi kansalaisiin, että ihmiset eivät menisi sairaana töihin ja että ihmiset eivät menettäisi työpaikkojaan sairausloman vuoksi. USA:ssa sairausloma ei valitettavasti ole monille edes vaihtoehto. Töihin on pakko mennä, vaikka olisi sairas. Suomessa monin paikoin noudatetaan THL:n ohjetta yhdestä oireettomasta päivästä ennen töihin menoa. Nyt pitää myös niiden yhtiöiden malttaa noudattaa tätä ohjetta, jotka ovat optimoineet henkilöstöresurssin äärimmilleen. 

Suojellaksemme asukkaitamme Männikössä ei riitä, että noudatamme viranomaisohjeita. Pyrimme minimoimaan riskiä myös omalla ohjeistuksellamme ja toimillamme. Työntekijöiden täytyy pitää huolta siitä, että eivät altista itseään vapaa-ajalle tilanteille, joissa tartunta on mahdollinen silloin kun kyseessä ei ole välttämätön asiointi perheen ulkopuolisten henkilöiden kanssa.

Poikkeustilanteen on arvioitu kestävän joitain kuukausia. Tällä hetkellä kaikkensa tekeminen on hirveän tärkeää, jotta tilanne ei pahenisi. Niin kauan kuin tilanne on hallittavissa, sitä tulee hallita tiukasti, jotta voisimme välttää katastrofin.

KoronaPAINIA

23.3.2020

Suomessa on sote-alalla pitkä perinne ´vahinko on jo tapahtunut´-mallista, jossa hoidetaan ennaltaehkäisemisen laiminlyönnin seurauksia. Vanhuspalveluissa katsotaan, miten siellä kotona pärjää siihen saakka, kunnes sattuu sellainen vahinko, jonka hoitaminen tulee maksamaan paljon enemmän kuin vahingon ennaltaehkäisy olisi maksanut. Päihdetyössä Suomi kunnostautuu erityisesti juuri raskaan sarjan hoidossa, vaikka se harvoin parantaa asiakkaan elämänlaatua pitkällä tähtäimellä. Lastensuojelussa apua saa, kun ongelmat ovat jo niin ilmeisiä, että vahingot ovat jo kaikkien naapureidenkin tiedossa.

Koronaviruksen suhteen Keski-Suomen sairaanhoitopiirin strategia on minulle mysteeri. Käytännössä vaikuttaa siltä, että sinut testataan koronan varalta sitten kun olet niin huonossa kunnossa, että tarvitset sairaalahoitoa. Sinulle siis annetaan huolella aikaa levittää koronaa perheeseesi ja työpaikallesi. Sitten jos sinulla havaitaan korona, aletaan kuumeisesti jäljittää niitä ihmisiä, ketä olet mahdollisesti tartuttanut sinä aikana kun odoteltiin, että menet niin huonoon kuntoon, että saat sen testin. Toimitaan kun vahinko on tapahtunut, koska se on ilmeisesti ainut malli, mitä osataan toteuttaa. Turha tuhlata rahoja ja resursseja ennaltaehkäiseviin testeihin ja olla siten niskan päällä, kun voidaan heittäytyä myöhemmin raskaan sarjan koronapainiin ja maksaa siitä monella saralla paljon suurempaa hintaa kuin yhdestä ainoasta testistä.

Ehkä kyse on perinteestä, niin syvällä rakenteissa olevista ajatusmalleista, että niitä ei voi muuttaa edes WHO:n pääsihteerin Tedhos Adhanomin voimakas vetoomus: ”Testatkaa, testatkaa, testatkaa.”  Ehkä täällä Suomessa tiedetään paremmin, miten nämä asiat hoidetaan.

 

Aivotoiminta

25.2.2020

Yleisesti tiedetään, että ihmisen aivoille tekee hyvää, kun niitä käytetään. Oikeastaan koko ihmisen hyvinvoinnin kannalta aivojen käyttäminen on tarpeellista.

Kun elämä urautuu tuttuihin uomiin, aivotoiminta vähenee. On kuin ihminen toimisi automaattiohjauksella. Mennään koko ajan samoja reittejä, tehdään päivästä toiseen samat tutut rutiinit ja niin edelleen. Kun tätä kestää vuosikausia, ollaan tilanteessa, jossa pienetkin vastoinkäymiset ja muutokset koetaan kohtuuttoman suurina uhkina turvallisuuden tunteelle. Silloin reagoidaan valittamalla, suuttumalla ja vastustamalla muutosta.

Kriisissä on aina mahdollisuus uudistumiseen ja kehittymiseen. Elämä tarjoaa meille paljon mahdollisuuksia aktvivoida aivomme. Se vaatii kyllä ponnisteluja ja psyykkistä työtä asennoitua elämään niin, että sitä ei voi hallita. Olla avoin, ottaa vastaan se, mitä päivä tuo tullessaan. Arvioida, mikä on oma vastuu muuttaa asioita ja mikä taas kuuluu niiden asioiden joukkoon, mitä ei voi eikä kannata edes yrittää muuttaa.

Jatkuvan oppimisen käsite on monille tullut jo tutuksi. Se on välttämätön tekijä lapsuudessa ja nuoruudessa. Työelämässäkään ei oikein pärjää, jos ei ole valmis oppimaan uutta. Mutta olen lukenut joidenkin yli ysikymppistenkin haastatteluista saman asian. He ovat sitä mieltä, että jatkuva oppiminen tuo elämään mielekkyyttä eikä iällä ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Heidän ei enää tarvitsisi ehkä oppia mitään selviytyäkseen päivästä toiseen, mutta passiivisuus ei sovi heille. He, jotka näin ajattelevat ja elävät ovat onnistuneet säilyttämään jotain lapsuudesta arvokasta läpi koko elämän.

Muistan lukeneeni 93-vuotiaasta norjalaisesta, joka harrasti jäärata-ajoa moottoripyörällään. Kysymys ei varmaankaan ollut vain fyysisen kunnon ylläpitämisestä. Kysymys oli varmasti myös jännityksestä. Aivojen ja keskushermoston eksitoivien välittäjäaineiden virtaamisesta. Jostain sellaisesta, mikä sai koko miehen täysin hereille.

Missä vaiheessa pitää lopettaa sen tekeminen, mitä rakastaa? Varmasti ainakin silloin, kun ei enää yksinkertaisesti pysty siihen. Mutta siihen saakka: ”We dance because we can´t fly”. Tehdään se, mihin tänään pystymme eikä murehdita sitä, mihin huomenna emme ehkä enää pysty.

 

 

Asiakaslähtöisyys vs. kuntatalous

6.11.2019

Joku on ehkä ministeriössä keksinyt yksinkertaisen kaavan, miten vanhuspalvelut saadaan rahoitettua. Vähennetään asiakasmäärää. Asetetaan tavoite: tietty määrä yli 75-vuotiaita hoidetaan palvelutaloissa, loput kotona. Kotona hoidettavienkin määrää pitää vähentää reilusti, jotta päästään tavoitteisiin.

Ajattelu on kuntatalouslähtöistä ja se pyyhkii pöytää asiakaslähtöisyydellä. Joko katsotaan avoimesti ja rehellisesti asiakkaan tilannetta ja kohdataan hänet. Toinen, kylmä ja epäinhimillinen vaihtoehto on pysyttäytyä numeroissa ja tavoitteissa. Sulkea silmät todellisuudelta, toivoa, että ei tapahdu mitään sellaista, mistä päädytään otsikoihin.

Päästiin tavoitteisiin. Harmi vain, että kaikkien sosiaalipalvelujen asiakkaiden kohdalla tavoitteet (arvokas vanhuus, itsemääräämisoikeus, oman toimijuuden vahvistaminen) eivät nyt toteutuneet, mutta minkäs teet. Tärkeitä kun on tulos. Vai onko?

Vesa