”Elämässä on kaksi tärkeää valintaa: hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat tai hyväksyä se, että sinulla on vastuu muuttaa olosuhteet.” (Denis Waitley)
*************************
VESA SINERVÄ
KÄYTÖKSESTÄ ja osaamisesta ja jalkapallosta
On olemassa sanonta, jonka mukaan tyhmä ei opi virheistään, fiksu oppii ja tosi fiksu oppii toisten virheistä. Voi olla, että on tosi fiksua olla tekemättä virheitä, mutta sellaiseen fiksuuteen saattaa liittyä virheiden tekemisen pelko. Kysytään keneltä tahansa omalla alallaan (työelämä) tai omassa lajissaan (urheilu) huipulle päässeeltä, miten sinne huipulle on päästy, niin vastaus on lähes poikkeuksetta se, että epäonnistumisten ja virheiden tekemisten joukkoon on mahtunut sen verran onnistumisia, että ne ovat vieneet eteenpäin. Opit hyväksi kulmapotkun antajaksi ehkä vasta satojen huonojen potkujen jälkeen. Kun hyviä keskityksiä alkaa olla enemmän kuin huonoja, ollaan jo matkalla osaajaksi. Sitten kun lähes kaikki kulmat osuvat kohdilleen, voidaan puhua osaamisesta. Kukaan ei pääse kuitenkaan siihen pisteeseen, että ei koskaan epäonnistu kulmapotkuissa. Paitsi tietenkin se, joka ei niitä koskaan anna. Onnistumiseen ja huipulla oloonkin kuuluu virheiden tekeminen, saati sitten matkaan, joka johtaa huipulle.
Ihmisenä kasvamiseen kuuluu omista käytösvihreistään oppiminen. Miksi joku ei opi omista virheistään? Siihen on varmaan monia syitä, mitkä liittyvät minäkäsitykseen. Narsisti ei voi oppia virheistään, koska hän ei mielestään tee virheitä. Toinen esimerkki on henkilö, joka tietää käyttäytyvänsä huonosti toisia kohtaan, mutta uskoo, ettei voi muuttua. Hän ei voi oppia virheistään, koska ei usko, että se on mahdollista. ”Minä nyt olen tällainen enkä voi sille mitään.” Hän sysää vastuun huonosta käytöksestään tunteilleen, joita ei voi hallita sen sijaan, että ottaisi vastuun käytöksestään, jota kyllä voi hallita.
Kaikilla meillä on huonot hetkemme, jolloin teemme virheitä. Niiltä ei voi välttyä, jos haluaa kasvaa ihmisenä tai menestyä työelämässä tai harrastuksen parissa. Kaikki tarvitsevat toisinaan apua, myös ne, jotka ovat huipulla. Sen myöntäminen ja itseriittoiisuudesta luopuminen ovat tärkeä osa prosessia, jossa toiset huomiova käyttäytyminen ja osaaminen hioutuvat. Jalkapallon maaliin saamiseenkin tarvitaan loppujen lopuksi aika paljon porukkaa. Ei vain kentälle, vaan myös taustajoukkohin. Sinne vain rohkeasti elämänkentälle opettelemaan, kaatumaan ja nousemaan. Vanhana ei lohduta se, että osasi olla tosi fiksu ja oppi vain toisten virheistä, vaan se, että uskalsi elää.
HYVÄSTÄ JOHTAMISESTA
Viimeksi kirjoitin huonosta johtamisesta, en hyvän johtamisen enkä edes ulkopuolisen ”opettajan” näkökulmasta, vaan äärimmäisen surkean johtamisen näkökulmasta, jotta asian voisi paremmin nähdä sellaisena kuin se on. Arvelen, että näitä tekstejä lukee noin 0 – 5 ihmistä, joten luotan heidän lukutaitoonsa ja kykyynsä analysoida johtamisopasparodiaa. Mikäli lukijoita olisi huomattavasti enemmän, voisin kirjoittaa lukuohjeen otsikon alle, mutta teen vain siinä tapauksessa, jos joku tulee sanomaan minulle, että olenko todella sitä mieltä, että tasa-arvo on yliarvostettua.
Hyvässä johtamisessa on kaksi puolta, näkymätön ja näkyvä. Näkymätön on tärkeämpi, koska sillä on suurempi myönteinen vaikutus silloin kun se on johtajan puolelta tiedostettua ja valittua. Kukaan ei välttämättä huomaa miten johtaminen toimii, silloin kun se toimii. Se mahdollistaa työntekijöiden oman potentiaalin lyötymisen, kasvamisen ja kukoistamisen ilman, että johtaminen korostuu. Sen voi joku nähdä ja havaita, mutta sillä ei ole tarvetta tulla nähdyksi. Näkymätöntä johtamista ohjaa periaate: koita olla sössimättä hyvin toimivaa systeemiä.
Näkyvää johtamista tarvitaan erityisesti kriisitilanteissa ja tilanteissa, jossa johtajalta odotetaan selkeää viestiä tai kannanottoa. Sellaista tarvitaan esimerksiksi suunnan määrittämiseksi tai jonkun periaatteen kirkastamiseksi käytännön tasolla. Muistan vuoden mittaisesta johtamiskoulutuksesta suurin piirtein yhden opetuksen ja se on Pauli Juutin ajatus (tai ehkä hän on oppinut sen joltain toiselta) siitä, että johtamisessa tärkeää ei ole välttyä kriiseiltä, vaan se, miten kriisit käsitellään. Johtajan täytyy tietää, miten kriisit käsitellään ja kun hän osaa sen, kenenkään muun ei tarvitse siitä huolehtia.
Toki johtajan persoona ja luonne vaikuttaa paljonkin siihen, millainen johtamiskulttuuri organisaatiossa on vallassa riippumatta siitä, millaiseen johtamistyyliin johtaja pyrkii. Lyhyesti sanottuna vahvan ekstrovertin olisi mielestäni hyvä opetella näkymätöntä johtamista ja introvertin pitäisi opetella näyttämään hampaansa silloin, kun tilanteet sitä vaativat.
Tämä oppi hyvästä johtamisesta ei kuitenkaan sovi kaikkeen johtamiseen, esimerkiksi asiantuntijalähiesihenkilön asiantuntijatiimin johtamiseen. Siinä työssä korostuu näkyvän johtamisen merkitys enemmän kuin esimerkiksi yleisjohtamisessa.
Työ tekijäänsä yleensä opettaa, mutta kaikki eivät opi, koska ego tietää kaiken ja osaa kaiken. Siitä enemmän alla. Mutta ne johtajat, jotka eivät vielä tiedä ja osaa kaikkea, oppivat ja se höydyttää myös heidän johtamiaan organisaatioita.
huonosta johtamisesta
Olen aikani kuluksi kirjoitellut käsikirjaa huonosta johtamisesta, koska se (on hauskaa) avaa mielenkiintoisesta näkökulmasta huonon johtamisen periaatteita ja typeryyttä. Tässä joitakin otteita Huonon johtamisen käsikirjasta:
Slogan: johda ja anna muiden palvella.
PERIAATTEILLA JOHTAMINEN Yksi turhimmista asioista johtamisessa ovat periaatteet. Nykyaikainen johtaja elää hetkessä ja goes with a flow. Ole hyvä tyyppi silloin kun et ole kusipää. Et saa mitään aikaiseksi, jos hirttäydyt periaatteisiin. Ne ovat kehityksen pahin jarru. Unohda oikeudenmukaisuus (se ei toimi!), unohda tasa-arvo (se on yliarvostettua!), unohda johdonmukaisuus (se on jäykkää!). Toimi tilanteen mukaan, miten parhaaksi näet (se on tunneälyä!), se on johtamista tässä ja nyt. Ihmiset ovat erilaisia, sovella erilaisiin ihmisiin erilaisia sääntöjä. Sinä olet periaate.
ARVOJOHTAMINEN Kaikki arvot ovat nykyään yhtä hyviä, paitsi tulos, joka on ainoa arvo, millä on merkitystä. Eettisen johtamisen avulla opit kysymään oikeita kysymyksiä, kuten mikä on oikein ja mikä on väärin. Nämä ovat kuitenkin kysymyksiä, joihin ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, joten sinun ei kannata käyttää aikaa vastausten pohtimiseen. Riittää, että osaat kysymykset.
VIESTINTÄJOHTAMINEN Viestinnällä voit tehdä organisaatiosi arjesta loputonta tyhy-toimintaa. Ihmiset rakastavat arvoituksia. Miksi helkutissa sinun tiedotteesi olisivat yhtä tylsiä ja selkokielisiä kuin muiden johtajien? Monikanavaisen viestinnän aika on ohi. Tämän ajan johtaja johtaa työyhteisöään kohti monimerkityksellistä viestintää.
TIEDOLLA JOHTAMINEN Tiedolla johtaminen on sitä, että tiedät kaiken alaisistasi. Et voi koskaan tietää liikaa heidän heikkouksistaan, peloistaan, lapsuuden traumoistaan, vanhemmistaan. Mitä enemmän tiedät, sitä paremmin voit johtaa heitä kaikin tässä oppaassa kerrotuin tavoin. Etevä johtaja ei koskaan jää pelkästään netistä löytämiensä ja toisilta kuultujen juorujen varaan. Hän osaa laittaa liikkeelle myös omia juorujaan ja osallistuu aktiivisesti työyhteisön sosiaalisen pääoman kasvattamiseen.
Slogan: tiedolla johtaminen lisää tuskaa.
ps. muistathan, että kun työtyytyväisyys on hyvällä tasolla, silloin on organisaatiouudistuksen paikka, koska hyvään tottuminen on kehityksen ja muutoksen pahin jarru. Organisaatiouudistus saattaa näyttää siltä, että jotain merkittävää ollaan kehittämässä, mutta kokenut johtaja tietää, että sen ainoa tarkoitus on osoittaa, kenellä on valta.
Jyvässeudun hoivayhdistyksen tapaus
Keskisuomalainen julkaisi sunnuntaina 12.5.2024 pitkän jutun Jyvässeudun hoivayhdistyksen omistaman yhtiön liiketoiminnan myynnistä Esperi Carelle ja siihen liittyvistä järjestelyistä. Paitsi että hoivayhdistyksen omistama yhtiö ei enää siinä vaiheessa omistanut liiketoimintaa, koska sen omistajiksi olivat tulleet vain jonkun aikaa aiemmin sijoitusyhtiö, jossa osakkaina ovat hoivayhdistyksen ja siihen liittyvän hoivayhtiön toiminnassa pitkään vaikuttaneita henkilöitä ja säätiö, jonka päättäjinä istuivat, yllätys yllätys näitä samoja sijoitusyhtiön henkilöitä.
Matka siitä, kun voittoa tavoittelematon yhdistys on perustettu, siihen, kun siinä vaikuttaneet henkilöt ovat jotenkin onnistuneet tulemaan tuon voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen hoivaliiketoiminnan omistajiksi ja hyötyneet siitä seitsemännumeroisen summan, on ollut pitkä ja polveileva. Niin polveileva, että Keskisuomalaisen juttu paisui nelisivuiseksi, jotta selviäisi, mistä oikein on kysymys. Yksi keskushenkilö oli jutun mukaan sitä mieltä, että he ovat tehneet suuren palveluksen hoivayhdistykselle ja ”jos rahaa tuli meillekin, niin so what?” Tämä on hyvä kysymys, jota kannattaa miettiä nyt ja olisi kannattanut miettiä ehkä vielä enemmän ennen suunnitelmien toimeenpanoa.
Voittoa tavoittelematon yhdistys on erittäin hyvä organisaatio tuottamaan arvoa asiakkailleen eli heille, joita varten toimintaa pyöritetään. Toiminnan ja yhdistyksen tarkoitus on tuottaa arvoa vain kohderyhmälle. Tästä syystä voittoa tavoittelemattomassa toiminnassa ei ole eikä voi olla henkilöomistajia, jotka pyrkivät itse hyötymään taloudellisesti toiminnasta. Kaikkein oudointa Jyvässeudun hoivapalveluyhdistyksen tapauksessa on se, että hoivayhdistyksen omistaman yhtiön osakkeita siirtyi sijoitusyhtiölle, jonka osakkaat pyrkivät tuottamaan taloudellista hyötyä sijoituksella itselleen ja että nämä henkilöt ovat keskeisiä henkilöitä hoivayhdistyksen toiminnassa. Tässä kohtaa näiden henkilöiden intressit jakautuivat sekä (toivottavasti) yhdistyksen hyödyn tavoitteluun että oman taloudellisen hyödyn tavoitteluun, koska heidän sijoitusyhtiönsä ei ole voittoa tavoittelematon eikä hyväntekeväisyysjärjestö, vaan 100% bisneksentekoväline. Heidän intressinsä muuttui niin, että auttamalla yhdistyksen taloutta he auttavatkin itseään. Tässä kohtaa suunta on intressiristiriidan myötä kadonnut.
Lopulta tämä pieni sijoitusyhtiö ”joutui” myymään osakkeensa Esperi Carelle, koska säätiö, jonka päättäjinä on samoja henkilöitä ”pakottivat” enemmistöosakkaana myymään hoivaliiketoiminnan. Miksi sitten säätiö, jonka tarkoituksena on mm. edistää ikäihmisten asemaa ja osallisuutta yhteiskunnassa on tullut siihen tulokseen, että tämä tarkoitus toteutuu parhaiten kun myydään hoivaliiketoiminta lähinnä britannialaisen sijoitusyhtiön omistajuuteen? Edistääkö se suomalaisten ikäihmisten asemaa ja osallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa vai edistääkö se itse asiassa vain parin kolmen miehen asemaa yhteiskunnassa ja samalla kasvattaa brittiläisen sijoitusyhtiön arvoa? Miten brittiläinen omistajuus tuottaa lisäarvoa keski-suomalaisten ikääntyneiden hoivan laatuun? Miten ylipäänsä bisnes ja vanhustyö sopivat yhteen, koska sijoitusyhtiö ei ajattele ensisijaisesti asiakkaiden etua, vaan omaa etuaan? Tämä on keskeinen ero yhdistystoimijoiden ja yhtiöiden välillä. Jos tämän ”hankkeen” puuhamiehet olisivat ajatelleet tässä kokonaisuudessa asiakkaiden etua, miten he voivat perustella sen, että asiakkaiden hoivaresurssia alkaa ohjata puhtaasti voiton tavoittelu.
Tämä tapaus lienee monimutkaisuudessaan ainutlaatuinen Suomessa. Voittoa tavoittelematon hoivatoiminta on saatu voittoa tavoittelevan liiketoiminnan piiriin. Näin voi käydä, kun pari henkilöä päättää toteuttaa haaveensa oman hyvinvointinsa lisäämisestä. Se olisi ok, jos toimijana olisi ollut alunperin yhtiö, jonka tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Mutta se ei ole ok tässä tapauksessa. Ei ollenkaan.
vanhus
Näin vanhustenviikon aikana minua aina mietityttää sana vanhus. Halusin tietää, mitä eri-ikäiset ihmiset siitä oikeasti ajattelevat, että asia jäisi omien arvelujeni varaan. Tein pienen gallupin aiheesta Männikössä.
Gallupin perusteella ikä hälventää useimmiten kriittisyyden sanaa vanhus kohtaan. Lähes kaikki yli 80-vuotiaat olivat sitä mieltä, että sana on ihan hyvä, yhden vastauksen mukaan jopa kaunis. Heille ei ole väliä sillä, jos heihin sovitetaan kyseinen ilmaus ja sen mukanaan tuomat odotukset. Itse asiassa odotuksia ei taida juurikaan olla. Sen vuoksi sanaan liittyy positiivinen vastuista riisunta. Vanhus saa rauhassa olla juuri sellainen kuin hän on eikä häneltä vaadita enää asioita. Toisaalta hän voi halutessaan olla myös aktiivinen toimija, joka ottaa vastuuta.
Yhden 80-vuotiaan vastaus poikkesi selkeästi muiden ikätoverien vastauksesta. Hänen mielestään sana on huono eikä hän halua kutsuttavan itseään vanhukseksi. Myös yksi diplomaattinen vastaus mahtui joukkoon: sana on hyvä ja huono. Vanhus-sanan käyttäminen itsestä on identiteettikysymys. Jos nuori tekisi ongelman siitä, että häntä sanotaan nuoreksi, asialle ehkä vain hymähdettäsiin, mutta vanhus-sanan kohdalla tilanne on erilainen.
Vanhus ei ole vanhus, jos hän ei niin itse koe. Nuoreksi sanominen on tavallaan kehu ja siksi siitä ei tarvitse loukkaantua. Vanhukseksi sanominen ei ole yleensä kehu ja siksi siitä voi loukaantua. On tietenkin muitakin syitä, miksi siitä voi loukkaantua. Loukkaantujalla saattaa olla mielessä vaikka mitä sanaan liittyviä ikäviä mielleyhtymiä, joita ei halua liitettävän itseensä. Kysymys on oikeudesta määritellä itsensä.
Mielenkiintoista gallupissa oli se, että mitä nuorempi vastaaja (työntekijä) arvioi vanhus-sanaa, sitä varauksellisempaa suhtautuminen sanaan oli eikä sitä mielellään käytetä. Mielestäni tämä kertoo arvostuksesta vanhempaa sukupolvea kohtaan. Ei haluta käyttää sanaa, minkä itseä vanhemmat voisivat kokea kielteisenä. Jos on mahdollisuus, että sanan käyttö ei tunnu hyvältä, ei käytetä sitä.
Diplomaattinen vastaus on loppujen lopuksi erinomainen. Sana vanhus on hyvä ja huono. Jos joku pitää sitä huonona, se on hänelle huono. Jos joku pitää sitä hyvänä, se on hänelle hyvä. Minulle on käynyt samoin kuin gallupin sanan ikäsidonnaiselle merkityssisällölle. Nuorempana olin varauksellinen sanan suhteen, mutta iän myötä olen alkanut hyväksyä sen. Vanhus.
kertojan valinta
Kirjallisuudessa tunnetaan käsite kertoja, joka tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, mistä näkökulmasta tekstin kerronta etenee. Vanhustyössä asiakkaan itsemääräämisoikeutta on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu nostaa esiin ja korostaa. Sosiaalityössä puhutaan nykyään toimijuudesta, ja jo kauan aikaa on puhuttu asiakkaan valtaistamisesta. Kaikkien näiden käsitteiden avulla yritetään kertoa sitä, että vanhuspalvelun asiakkaan tulisi itse olla oman elämänsä ohjaksissa. Hänen tulisi saada käyttää kertojan valtaa elämäänsä niin pitkälle kuin se vain suinkin on mahdollista.
Vanhusasiakkaan elämän ja henkilökohtaisten asioiden kertojina toimivat asiakkaan itsensä lisäksi omaiset (tai edunvalvoja), hoitajat ja lääkärit. Kerronnan muotoja ovat keskustelut, potilaskertomuksen kirjaukset, epikriisit yms. Muistisairauden edettyä pitkälle kertojina toimivat käytännössä jo muut henkilöt kuin muistisairas itse. Ellei sitten asiakas ole halunnut varmistaa, että hän saa olla itse kertojana myös siinä tilanteessa, kun ei enää kykene siihen. On mahdollista kirjoittaa etukäteen käsikirja itsestä ennen kuin kyky kirjoittaa katoaa. Tämän käsikirjan nimi on hoitotahto. Siihen voi kirjoittaa kaiken, minkä haluaa mahdollisen hoitavan tahon tietää itsestä tilanteessa, jossa ei pysty ilmaisemaan omaa tahtoaan. Hoitotahdolla voi vaikuttaa siihen, että voi jatkaa kertojana olemista ja omaa toimijuuttaan mahdollisimman pitkään.
Syy, miksi sosiaalipalvelujen tarpeen arviointi tehdään aina yhdessä asiakkaan kanssa on se, että asiakkaan ääni tulisi kuulluksi palveluista päätettäessä. Tarpeen arvioijan tulisi antaa kertomuksessa tilaa asiakkaan äänelle oman asiantuntijaäänensä rinnalla. Mikäli asiantuntijuus käyttää liian voimakasta ääntä sosiaalihuoltolaki ei toteudu. Myös asiakas on asiantuntija. Oman elämäntilanteensa, omien tarpeidensa ja ajatustensa asiantuntija. Ulkopuolinen kertoja ei saa viedä asiakkaalta kerrontavaltaa siinä tilanteessa, jossa asiakas voi ilmaista oman tahtonsa ja toiveensa. Usein kyseessä ei ole edes ulkopuolisen asiantuntijan kerronta, vaan vielä etäisemmän ulkopuolisen kunnan talousnäkökulmakertojan vallan käyttäminen. Tämän kertojan käyttämisestä sosiaalipalveluja ohjaava laki ei sano mitään, koska laki ei anna ko. näkökulmalle kertojan valtaa. Kuitenkin monet kunnat ovat päättäneet asiakkaan äänen ja toimijuuden sijaan valtaistaa oman taloutensa kuntoon laittavan tahon äänen kaikkien muiden äänten kustannuksella.
Kun kunta kirjoittaa kuntalaisten tarinaa käyttämällä vahvimmin talousnäkökulmakertojaa, siitä tulee hyvin erilainen tarina kuin jos valittaisiin asiakkaan näkökulma ja minä-kertoja. Mitä etäämmällä kertoja on tarinansa todellisesta päähenkilöstä, sitä huonompi tarinasta tulee. Toisaalta taas mitä lähemmäksi kertoja pääsee päähenkilöä, sitä paremmin toteutuu päähenkilön toimijuus ja valtaistaminen. Asiakas on aina oman elämänsä päähenkilö. Hänen tarinansa täytyy kertoa niin, ettei hänestä tule edes puhumattomana, muistamattomana ja vuoteen omana oman elämänsä sivuhenkilö.
Kun hänen elämänsä on kutistunut pisteeseen, joka rajautuu lääkärin päätöksellä putoamisen estämiseksi nostettujen sängyn laitojen sisäpuolelle, kertojan täytyy olla aivan hänen vieressään. Kuulla hänen hengityksensä ääni ja nähdä kuinka hän puristaa sängyn laitaa, josta on tullut hänen lapsuutensa pehmolelu, jota puristamalla yön kauhut pysyvät loitolla. Kertojan tulee loppuun saakka nähdä läheltä ihminen.
