”Elämässä on kaksi tärkeää valintaa: hyväksyä olosuhteet sellaisina kuin ne ovat tai hyväksyä se, että sinulla on vastuu muuttaa olosuhteet.” (Denis Waitley)
*************************
HYVÄSTÄ JOHTAMISESTA
Viimeksi kirjoitin huonosta johtamisesta, en hyvän johtamisen enkä edes ulkopuolisen ”opettajan” näkökulmasta, vaan äärimmäisen surkean johtamisen näkökulmasta, jotta asian voisi paremmin nähdä sellaisena kuin se on. Arvelen, että näitä tekstejä lukee noin 0 – 5 ihmistä, joten luotan heidän lukutaitoonsa ja kykyynsä analysoida johtamisopasparodiaa. Mikäli lukijoita olisi huomattavasti enemmän, voisin kirjoittaa lukuohjeen otsikon alle, mutta teen vain siinä tapauksessa, jos joku tulee sanomaan minulle, että olenko todella sitä mieltä, että tasa-arvo on yliarvostettua.
Hyvässä johtamisessa on kaksi puolta, näkymätön ja näkyvä. Näkymätön on tärkeämpi, koska sillä on suurempi möynteinen vaikutus silloin kun se on johtajan puolelta tiedostettua ja valittua. Kukaan ei välttämättä huomaa miten johtaminen toimii, silloin kun se toimii. Se mahdollistaa työntekijöiden oman potentiaalin löytymisen, kasvamisen ja kukoistamisen ilman, että johtaminen korostuu. Sen voi joku nähdä ja havaita, mutta sillä ei ole tarvetta tulla nähdyksi. Näkymätöntä johtamista ohjaa periaate: koita olla sössimättä hyvin toimivaa systeemiä.
Näkyvää johtamista tarvitaan erityisesti kriisitilanteissa ja tilanteissa, jossa johtajalta odotetaan selkeää viestiä tai kannanottoa. Sellaista tarvitaan esimerksiksi suunnan määrittämiseksi tai jonkun periaatteen kirkastamiseksi käytännön tasolla. Muistan vuoden mittaisesta johtamiskoulutuksesta suurin piirtein yhden opetuksen ja se on Pauli Juutin ajatus (tai ehkä hän on oppinut sen joltain toiselta) siitä, että johtamisessa tärkeää ei ole välttyä kriiseiltä, vaan se, miten kriisit käsitellään. Johtajan täytyy tietää, miten kriisit käsitellään ja kun hän osaa sen, kenenkään muun ei tarvitse siitä huolehtia.
Toki johtajan persoona ja luonne vaikuttaa paljonkin siihen, millainen johtamiskulttuuri organisaatiossa on vallassa riippumatta siitä, millaiseen johtamistyyliin johtaja pyrkii. Lyhyesti sanottuna vahvan ektrovertin olisi mielestäni hyvä opetella näkymätöntä johtamista ja introvertin pitäisi opetella näyttämään hampaansa silloin, kun tilanteet sitä vaativat.
Tämä oppi hyvästä johtamisesta ei kuitenkaan sovi kaikkeen johtamiseen, esimerkiksi asiantuntijalähiesihenkilön asiantuntijatiimin johtamiseen. Siinä työssä korostuu näkyvän johtamisen merkitys enemmän kuin esimerkiksi yleisjohtamisessa.
Työ tekijäänsä yleensä opettaa, mutta kaikki eivät opi, koska ego tietää kaiken ja osaa kaiken. Siitä enemmän alla. Mutta ne johtajat, jotka eivät vielä tiedä ja osaa kaikkea, oppivat ja se höydyttää myös heidän johtamiaan organisaatioita.
huonosta johtamisesta
Olen aikani kuluksi kirjoitellut käsikirjaa huonosta johtamisesta, koska se (on hauskaa) avaa mielenkiintoisesta näkökulmasta huonon johtamisen periaatteita ja typeryyttä. Tässä joitakin otteita Huonon johtamisen käsikirjasta:
Slogan: johda ja anna muiden palvella.
PERIAATTEILLA JOHTAMINEN Yksi turhimmista asioista johtamisessa ovat periaatteet. Nykyaikainen johtaja elää hetkessä ja goes with a flow. Ole hyvä tyyppi silloin kun et ole kusipää. Et saa mitään aikaiseksi, jos hirttäydyt periaatteisiin. Ne ovat kehityksen pahin jarru. Unohda oikeudenmukaisuus (se ei toimi!), unohda tasa-arvo (se on yliarvostettua!), unohda johdonmukaisuus (se on jäykkää!). Toimi tilanteen mukaan, miten parhaaksi näet (se on tunneälyä!), se on johtamista tässä ja nyt. Ihmiset ovat erilaisia, sovella erilaisiin ihmisiin erilaisia sääntöjä. Sinä olet periaate.
ARVOJOHTAMINEN Kaikki arvot ovat nykyään yhtä hyviä, paitsi tulos, joka on ainoa arvo, millä on merkitystä. Eettisen johtamisen avulla opit kysymään oikeita kysymyksiä, kuten mikä on oikein ja mikä on väärin. Nämä ovat kuitenkin kysymyksiä, joihin ei ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, joten sinun ei kannata käyttää aikaa vastausten pohtimiseen. Riittää, että osaat kysymykset.
VIESTINTÄJOHTAMINEN Viestinnällä voit tehdä organisaatiosi arjesta loputonta tyhy-toimintaa. Ihmiset rakastavat arvoituksia. Miksi helkutissa sinun tiedotteesi olisivat yhtä tylsiä ja selkokielisiä kuin muiden johtajien? Monikanavaisen viestinnän aika on ohi. Tämän ajan johtaja johtaa työyhteisöään kohti monimerkityksellistä viestintää.
TIEDOLLA JOHTAMINEN Tiedolla johtaminen on sitä, että tiedät kaiken alaisistasi. Et voi koskaan tietää liikaa heidän heikkouksistaan, peloistaan, lapsuuden traumoistaan, vanhemmistaan. Mitä enemmän tiedät, sitä paremmin voit johtaa heitä kaikin tässä oppaassa kerrotuin tavoin. Etevä johtaja ei koskaan jää pelkästään netistä löytämiensä ja toisilta kuultujen juorujen varaan. Hän osaa laittaa liikkeelle myös omia juorujaan ja osallistuu aktiivisesti työyhteisön sosiaalisen pääoman kasvattamiseen.
Slogan: tiedolla johtaminen lisää tuskaa.
ps. muistathan, että kun työtyytyväisyys on hyvällä tasolla, silloin on organisaatiouudistuksen paikka, koska hyvään tottuminen on kehityksen ja muutoksen pahin jarru. Organisaatiouudistus saattaa näyttää siltä, että jotain merkittävää ollaan kehittämässä, mutta kokenut johtaja tietää, että sen ainoa tarkoitus on osoittaa, kenellä on valta.
Jyvässeudun hoivayhdistyksen tapaus
Keskisuomalainen julkaisi sunnuntaina 12.5.2024 pitkän jutun Jyvässeudun hoivayhdistyksen omistaman yhtiön liiketoiminnan myynnistä Esperi Carelle ja siihen liittyvistä järjestelyistä. Paitsi että hoivayhdistyksen omistama yhtiö ei enää siinä vaiheessa omistanut liiketoimintaa, koska sen omistajiksi olivat tulleet vain jonkun aikaa aiemmin sijoitusyhtiö, jossa osakkaina ovat hoivayhdistyksen ja siihen liittyvän hoivayhtiön toiminnassa pitkään vaikuttaneita henkilöitä ja säätiö, jonka päättäjinä istuivat, yllätys yllätys näitä samoja sijoitusyhtiön henkilöitä.
Matka siitä, kun voittoa tavoittelematon yhdistys on perustettu, siihen, kun siinä vaikuttaneet henkilöt ovat jotenkin onnistuneet tulemaan tuon voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen hoivaliiketoiminnan omistajiksi ja hyötyneet siitä seitsemännumeroisen summan, on ollut pitkä ja polveileva. Niin polveileva, että Keskisuomalaisen juttu paisui nelisivuiseksi, jotta selviäisi, mistä oikein on kysymys. Yksi keskushenkilö oli jutun mukaan sitä mieltä, että he ovat tehneet suuren palveluksen hoivayhdistykselle ja ”jos rahaa tuli meillekin, niin so what?” Tämä on hyvä kysymys, jota kannattaa miettiä nyt ja olisi kannattanut miettiä ehkä vielä enemmän ennen suunnitelmien toimeenpanoa.
Voittoa tavoittelematon yhdistys on erittäin hyvä organisaatio tuottamaan arvoa asiakkailleen eli heille, joita varten toimintaa pyöritetään. Toiminnan ja yhdistyksen tarkoitus on tuottaa arvoa vain kohderyhmälle. Tästä syystä voittoa tavoittelemattomassa toiminnassa ei ole eikä voi olla henkilöomistajia, jotka pyrkivät itse hyötymään taloudellisesti toiminnasta. Kaikkein oudointa Jyvässeudun hoivapalveluyhdistyksen tapauksessa on se, että hoivayhdistyksen omistaman yhtiön osakkeita siirtyi sijoitusyhtiölle, jonka osakkaat pyrkivät tuottamaan taloudellista hyötyä sijoituksella itselleen ja että nämä henkilöt ovat keskeisiä henkilöitä hoivayhdistyksen toiminnassa. Tässä kohtaa näiden henkilöiden intressit jakautuivat sekä (toivottavasti) yhdistyksen hyödyn tavoitteluun että oman taloudellisen hyödyn tavoitteluun, koska heidän sijoitusyhtiönsä ei ole voittoa tavoittelematon eikä hyväntekeväisyysjärjestö, vaan 100% bisneksentekoväline. Heidän intressinsä muuttui niin, että auttamalla yhdistyksen taloutta he auttavatkin itseään. Tässä kohtaa suunta on intressiristiriidan myötä kadonnut.
Lopulta tämä pieni sijoitusyhtiö ”joutui” myymään osakkeensa Esperi Carelle, koska säätiö, jonka päättäjinä on samoja henkilöitä ”pakottivat” enemmistöosakkaana myymään hoivaliiketoiminnan. Miksi sitten säätiö, jonka tarkoituksena on mm. edistää ikäihmisten asemaa ja osallisuutta yhteiskunnassa on tullut siihen tulokseen, että tämä tarkoitus toteutuu parhaiten kun myydään hoivaliiketoiminta lähinnä britannialaisen sijoitusyhtiön omistajuuteen? Edistääkö se suomalaisten ikäihmisten asemaa ja osallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa vai edistääkö se itse asiassa vain parin kolmen miehen asemaa yhteiskunnassa ja samalla kasvattaa brittiläisen sijoitusyhtiön arvoa? Miten brittiläinen omistajuus tuottaa lisäarvoa keski-suomalaisten ikääntyneiden hoivan laatuun? Miten ylipäänsä bisnes ja vanhustyö sopivat yhteen, koska sijoitusyhtiö ei ajattele ensisijaisesti asiakkaiden etua, vaan omaa etuaan? Tämä on keskeinen ero yhdistystoimijoiden ja yhtiöiden välillä. Jos tämän ”hankkeen” puuhamiehet olisivat ajatelleet tässä kokonaisuudessa asiakkaiden etua, miten he voivat perustella sen, että asiakkaiden hoivaresurssia alkaa ohjata puhtaasti voiton tavoittelu.
Tämä tapaus lienee monimutkaisuudessaan ainutlaatuinen Suomessa. Voittoa tavoittelematon hoivatoiminta on saatu voittoa tavoittelevan liiketoiminnan piiriin. Näin voi käydä, kun pari henkilöä päättää toteuttaa haaveensa oman hyvinvointinsa lisäämisestä. Se olisi ok, jos toimijana olisi ollut alunperin yhtiö, jonka tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Mutta se ei ole ok tässä tapauksessa. Ei ollenkaan.
vanhus
Näin vanhustenviikon aikana minua aina mietityttää sana vanhus. Halusin tietää, mitä eri ikäiset ihmiset siitä oikeasti ajattelevat, että asia jäisi omien arvelujeni varaan. Tein pienen gallupin aiheesta Männikössä.
Gallupin perusteella ikä hälventää useimmiten kriittisyyden sanaa vanhus kohtaan. Lähes kaikki yli 80-vuotiaat olivat sitä mieltä, että sana on ihan hyvä, yhden vastauksen mukaan jopa kaunis. Heille ei ole väliä sillä, jos heihin sovitetaan kyseinen ilmaus ja sen mukanaan tuomat odotukset. Itse asiassa odotuksia ei taida juurikaan olla. Sen vuoksi sanaan liittyy positiivinen vastuista riisunta. Vanhus saa rauhassa olla juuri sellainen kuin hän on eikä häneltä vaadita enää asioita. Toisaalta hän voi halutessaan olla myös aktiivinen toimija, joka ottaa vastuuta.
Yhden 80-vuotiaan vastaus poikkesi selkeästi muiden ikätoverien vastauksesta. Hänen mielestään sana on huono eikä hän halua kutsuttavan itseään vanhukseksi. Myös yksi diplomaattinen vastaus mahtui joukkoon: sana on hyvä ja huono. Vanhus-sanan käyttäminen itsestä on identiteettikysymys. Jos nuori tekisi ongelman siitä, että häntä sanotaan nuoreksi, asialle ehkä vain hymähdettäsiin, mutta vanhus-sanan kohdalla tilanne on erilainen.
Vanhus ei ole vanhus, jos hän ei niin itse koe. Nuoreksi sanominen on tavallaan kehu ja siksi siitä ei tarvitse loukkaantua. Vanhukseksi sanominen ei ole yleensä kehu ja siksi siitä voi loukaantua. On tietenkin muitakin syitä, miksi siitä voi loukkaantua. Loukkaantujalla saattaa olla mielessä vaikka mitä sanaan liittyviä ikäviä mielleyhtymiä, joita ei halua liitettävän itseensä. Kysymys on oikeudesta määritellä itsensä.
Mielenkiintoista gallupissa oli se, että mitä nuorempi vastaaja (työntekijä) arvioi vanhus-sanaa, sitä varauksellisempaa suhtautuminen sanaan oli eikä sitä mielellään käytetä. Mielestäni tämä kertoo arvostuksesta vanhempaa sukupolvea kohtaan. Ei haluta käyttää sanaa, minkä itseä vanhemmat voisivat kokea kielteisenä. Jos on mahdollisuus, että sanan käyttö ei tunnu hyvältä, ei käytetä sitä.
Diplomaattinen vastaus on loppujen lopuksi erinomainen. Sana vanhus on hyvä ja huono. Jos joku pitää sitä huonona, se on hänelle huono. Jos joku pitää sitä hyvänä, se on hänelle hyvä. Minulle on käynyt samoin kuin gallupin sanan ikäsidonnaiselle merkityssisällölle. Nuorempana olin varauksellinen sanan suhteen, mutta iän myötä olen alkanut hyväksyä sen. Vanhus.
kertojan valinta
Kirjallisuudessa tunnetaan käsite kertoja, joka tarkoittaa yksinkertaistettuna sitä, mistä näkökulmasta tekstin kerronta etenee. Vanhustyössä asiakkaan itsemääräämisoikeutta on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana alettu nostaa esiin ja korostaa. Sosiaalityössä puhutaan nykyään toimijuudesta, ja jo kauan aikaa on puhuttu asiakkaan valtaistamisesta. Kaikkien näiden käsitteiden avulla yritetään kertoa sitä, että vanhuspalvelun asiakkaan tulisi itse olla oman elämänsä ohjaksissa. Hänen tulisi saada käyttää kertojan valtaa elämäänsä niin pitkälle kuin se vain suinkin on mahdollista.
Vanhusasiakkaan elämän ja henkilökohtaisten asioiden kertojina toimivat asiakkaan itsensä lisäksi omaiset (tai edunvalvoja), hoitajat ja lääkärit. Kerronnan muotoja ovat keskustelut, potilaskertomuksen kirjaukset, epikriisit yms. Muistisairauden edettyä pitkälle kertojina toimivat käytännössä jo muut henkilöt kuin muistisairas itse. Ellei sitten asiakas ole halunnut varmistaa, että hän saa olla itse kertojana myös siinä tilanteessa, kun ei enää kykene siihen. On mahdollista kirjoittaa etukäteen käsikirja itsestä ennen kuin kyky kirjoittaa katoaa. Tämän käsikirjan nimi on hoitotahto. Siihen voi kirjoittaa kaiken, minkä haluaa mahdollisen hoitavan tahon tietää itsestä tilanteessa, jossa ei pysty ilmaisemaan omaa tahtoaan. Hoitotahdolla voi vaikuttaa siihen, että voi jatkaa kertojana olemista ja omaa toimijuuttaan mahdollisimman pitkään.
Syy, miksi sosiaalipalvelujen tarpeen arviointi tehdään aina yhdessä asiakkaan kanssa on se, että asiakkaan ääni tulisi kuulluksi palveluista päätettäessä. Tarpeen arvioijan tulisi antaa kertomuksessa tilaa asiakkaan äänelle oman asiantuntijaäänensä rinnalla. Mikäli asiantuntijuus käyttää liian voimakasta ääntä sosiaalihuoltolaki ei toteudu. Myös asiakas on asiantuntija. Oman elämäntilanteensa, omien tarpeidensa ja ajatustensa asiantuntija. Ulkopuolinen kertoja ei saa viedä asiakkaalta kerrontavaltaa siinä tilanteessa, jossa asiakas voi ilmaista oman tahtonsa ja toiveensa. Usein kyseessä ei ole edes ulkopuolisen asiantuntijan kerronta, vaan vielä etäisemmän ulkopuolisen kunnan talousnäkökulmakertojan vallan käyttäminen. Tämän kertojan käyttämisestä sosiaalipalveluja ohjaava laki ei sano mitään, koska laki ei anna ko. näkökulmalle kertojan valtaa. Kuitenkin monet kunnat ovat päättäneet asiakkaan äänen ja toimijuuden sijaan valtaistaa oman taloutensa kuntoon laittavan tahon äänen kaikkien muiden äänten kustannuksella.
Kun kunta kirjoittaa kuntalaisten tarinaa käyttämällä vahvimmin talousnäkökulmakertojaa, siitä tulee hyvin erilainen tarina kuin jos valittaisiin asiakkaan näkökulma ja minä-kertoja. Mitä etäämmällä kertoja on tarinansa todellisesta päähenkilöstä, sitä huonompi tarinasta tulee. Toisaalta taas mitä lähemmäksi kertoja pääsee päähenkilöä, sitä paremmin toteutuu päähenkilön toimijuus ja valtaistaminen. Asiakas on aina oman elämänsä päähenkilö. Hänen tarinansa täytyy kertoa niin, ettei hänestä tule edes puhumattomana, muistamattomana ja vuoteen omana oman elämänsä sivuhenkilöä.
Kun hänen elämänsä on kutistunut pisteeseen, joka rajautuu lääkärin päätöksellä putoamisen estämiseksi nostettujen sängyn laitojen sisäpuolelle, kertojan täytyy olla aivan hänen vieressään. Kuulla hänen hengityksensä ääni ja nähdä kuinka hän puristaa sängyn laitaa, josta on tullut hänen lapsuutensa pehmolelu, jota puristamalla yön kauhut pysyvät loitolla. Kertojan tulee loppuun saakka nähdä läheltä ihminen.
VANHENEMINEN ja ajankäyttö
Teen joka päivä uusia ikäennätyksiä. En ole koskaan ollut näin vanha. En ole koskaan aiemmin työskennellyt näin vanhana enkä tehnyt mitään muutakaan näin vanhana kuin nyt olen. Kaiken mitä teen, teen vanhempana kuin mitä tähän saakka olen tehnyt. Etäännyn vääjäämättä nuoruudesta.
Lapsena ihmettelin usein, miksi aika on pysähtynyt juuri tähän hetkeen. Miksi olen jo kymmenvuotias, mutta juuri nyt aika on yhtäkkiä kohdallani pysähtynyt? Ja kun tuota mietin, aika tuntui matelevan entistä hitaammin. Päivän pituus venyi kaikkia siihen asti elettyjä päiviä pisemmäksi.
Hidastuuko vanheneminen kun sitä alkaa ajatella vai onko vain niin, että aika kuluu huomaamatta silloin kun sen kulkuun ei kiinnitä huomiota, silloin kun on kaikkea muuta mietittävää ja tekemistä? Joskus autolla ajaessa saattaa vajota ajatuksiinsa eikä huomaa ajaneensa kymmeniä kilometrejä. Ikääntymisen kanssa voi käydä samoin. Menee vuosia, kymmeniä vuosia ja yhtäkkiä havahtuu miettimään ajan kulua. Mihin se aika meni ja miten olen näin kaukana syntymästäni?
Carpe diem, kirjoitti Horatius jo pari vuosituhatta sitten. Tartu hetkeen. Horatiuksen runossa ajatus tarkoittaa: käytä tämä päivä siihen, mistä saat iloa. Ajatusta siitä, että on parempi vaikkapa lopettaa työt ja matkustella ja nauttia elämästä juuri siten kuin itse haluaa ujutetaan erityisesti some-kanavien kautta. Ymmärrän ajatuksen. Aikaa ei kannata tuhlata sellaiseen, mikä ei anna itselle mitään. Olen kuitenkin lukenut tarinoita, joissa vastuista vapaa elämästä nauttiminen alkaa ajan myötä turhauttaa jopa enemmän kuin ns. tavallinen elämä, johon kuuluu vaivannäköä, vastoinkäymisiä, omien tarpeiden hetkellistä tai pidenpiaikaista sivuun laittamista, iloja ja suruja.
Mihin aikani on kulunut, on tärkeä kysymys. Joskus on sellaisia päiviä, jotka menevät nopeasti enkä oikein edes äkkiä osaa sanoa, mihin aikani kului. Sellainen kokemus minulla on myös elämästä. Aika on mennyt nopeasti enkä oikein osaa sanoa, mihin se on käytetty. Jos elämä olisi juuri sellainen kuin suunnittelen, se olisi varmasti aika tylsä. Eikä auta, vaikka yrittäisin täyttää sitä kaikella mielenkiintoisella. Juuri elämän yllätyksellisyys ja hallitsemattomuus tekee elämästä mielekästä. Ja siinä tullaan Horatiuksen runon toiseen tärkeään ajatukseen: et voi tietää mitä huominen tuo tullessaan. Ja hyvä niin.
KUNnallinen itsehallinto?
Minä haluaisin asua vanhana sellaisessa kunnassa, jossa saan valita, mihin palvelutaloon menen asumaan, mikäli sellaista palvelua tulen joskus tarvitsemaan. En tykkää ajatuksesta, että joku minulle tuntematon virkahenkilö päättäisi niin tärkeän asian puolestani välittämättä minun mielipiteestäni, omaisteni mielipiteistä tai minun tarpeistani.
Ymmärrän, että minun mielipiteilläni ja tarpeillani ei ole väliä, kun vastassa on kuntabyrokratia. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että Suomen hyvillä lakipykälilläkään ei ole väliä. Sosiaalihuoltolaissa ja uudessa vanhuspalvelulaissa lukee monessa kohtaa, että sosiaalipalveluihin liittyvissä asioissa tulee ottaa huomioon asiakkaan toiveet ja että päätökset tulee tehdä yhdessä asiakkaan kanssa.
En tiedä, ehkä joissain kunnissa on tulkittu niin, että kunnallinen itsehallinto tarkoittaa sitä, että kunnassa voidaan säätää omia lakeja, jotka kumoavat muita, hyviä ja asiakaslähtöisiä lakeja. Tällainen laki on esimerkiksi laki kunnan talousohjauksesta ja se menee näin:
Lain tarkoitus
Lain tarkoituksena on 1 ) parantaa kunnan tulosta 2) pienentää kunnan alijäämää 3) tuoda säästöjä kaikilla sektoreillla.
§ 2
Asiakkaan asioista päättäminen
Asiakkaalle on varattava mahdollisuus tulla kuulluksi. Jos asiakkaan toiveet ovat kunnan talousohjauslain mukaiset, asiakkaan toiveet voidaan ottaa huomioon päätöksenteossa. Jos asiakkaan toiveet eivät ole kunnan talousohjauslain mukaiset, asiakkaan toiveita ei oteta huomioon päätöksenteossa.
Asiakkaan toiveita voidaan ottaa huomioon talousarvion puitteissa, mutta silloinkin pyritään siihen, että kustannukset pysyvät mahdollisimman alhaisina.
Tämän lain yhteyteen on lisätty muistio, jossa lukee jotain tällaista:
Tämä laki on ensisijainen laki kaikkeen muuhun lainsäädäntöön nähden ja sitä tulee noudattaa kaikessa kunnallisessa päätöksenteossa.
Tällaiset kuntien itse tekemät lait ovat ongelmallisia paitsi asiakaslähtöisyyden kannalta, myös yhdenvertaisuuden kannalta. Niissä kunnissa, missä sosiaalihuolto ja vanhuspalvelulaki ohjaavat palvelujen järjestämistä ja missä asiakasta aidosti kuullaan asukkaat ovat huomattavasti paremmassa asemassa verrattuna niiden kuntien asukkaisiin, missä kunnan omat talousohjeet vesittävät asiakaslähtöisyyden ja asiakkaan omien toiveiden huomioon ottamisen. Kuntatalouslähtöisyys on sekä sanana että käytäntönä hirveä. Yhdenkään vanhuksen ei soisi joutuvan vanhuuden päivillään sen armoille.
ystävänpäivä
Ystävänpäivänä näkee sydämiä somessa ja ystävänpäivästä muistuttavia mainoksia joka puolella. Kortit ja pienet muistamiset kertovat kohteelle, että tämä on tärkeä ystävä. Ystävänpäivä antaa mahdollisuuden kertoa tärkeälle ihmiselle, että ystävyys tämän kanssa on merkittävä ja arvokas asia. Todellinen ystävyys on arvokas asia ja usein sen tajuaa vain, jos sen menettää tai jos sitä ei koskaan ole ollut.
Ystävänpäivä ei ole kaikille iloinen päivä. Kaikilla ei ole ystäviä, joille voisi lähettää viestin ystävänpäivänä. Syitä siihen on lukemattomia. Joku vain jäi yksin, kun ystävät ympäriltä nukkuivat yksi toisensa jälkeen pois. joku ei ehkä osannut antaa arvoa tärkeille ihmissuhteille, kunnes huomasi, ettei niitä enää ole. Joku ehkä ei vain onnistu tutustumaan ihmisiin.
Erik H. Eriksonin tunnetussa kehitysteoriassa vanhuus nähdään ajanjaksona, jolloin katsotaan taaksepäin elettyä elämää ja arvioidaan, onko se ollut onnistunutta vai ei. Tämä on myös varmasti ajanjakso, jolloin muistellaan ihmissuhteita. Iloitaan olemassaolevista ja surraan menetettyjä. Ehkä kipuillaan joitain ihmissuhteita, joista on jäänyt asioita painamaan. Menneisyyttä ei voi muuttaa. Tähän hetkeen voi kuitenkin vaikuttaa olipa oma ikä mikä tahansa. Ystävyyttä ja ihmissuhteita voi alkaa vaalia vanhanakin, jos sitä ei ole tullut tehtyä nuorempana.
Tällä viikolla korviini tarttui jostain ajattelemisen arvoinen ajatus: jos kaikki olisimme uskoneet vanhempiamme, emmekä olisi alkaneet puhua tuntemattomien kanssa, meillä ei olisi ystäviä. Toisaalta tosiystäviä on vaikea löytää. Sellainen ystävä, josta Vysotskin Ystävän laulussa lauletaan on vieläkin harvemmassa: ystävä, joka on valmiina jäämään heikkoutta halveksivan hylkääjän vierelle, kun tällä on vaikeaa.
RESURSSIEN MERKITYS
Työntekijöiden määrä suhteessa työmäärään on työelämässä, liiketoiminnassa ja palvelutoiminnassa keskeinen kysymys monelta kantilta. Talouden ja kilpailun näkökulmasta lyhytnäköinen eurojen laskemiseen keskittynyt talousjohtamisnäkökulma tarjoaa yksinkertaisen ratkaisun: mitä vähemmän työntekijöitä tekee tietyn määrän työtä, sitä edullisempaa työn tekeminen on ja sitä enemmän viivan alle jää. Tätä oppiahan jotkut pääomasijoittajien ohjaamat suuret firmat yrittävät noudattaa jopa vanhustyössä ja eihän siitä jää lopulta paljon muuta käteen kuin julkisuusmaineensa kohuotsikoissa ja vuosikausia vellovissa some-keskusteluissa ryvettänyt firma, jonka nimi on kansan suussa lähinnä kirosana.
Liian niukka henkilöstöresurssi on lose-lose -tilanne. Siinä häviävät työntekijät, asiakkaat ja lopulta myös omistajat / rahoittajat. Työntekijälle työskentely liian kireälle vedetyillä resursseilla alkaa näkyä stressin myötä sairastumisena ja työpahoinvointina. Asiakkaalle tämä näkyy väistämättä huonolaatuisena palveluna. Työnantaja menettää työntekijät ja jos asiakkailla on valinnanvapaus, myös asiakkaat alkavat kaikota.
Työntekijäresurssien pitää olla kunnossa, jos halutaan toimia vastuullisesti. Tämän luulisi olevan kaikille selvää, mutta ehkä pitää vain hyväksyä, että se ei ikinä tule olemaan kaikille selvää. Taitaa olla jopa niin, että sote-alalla vastuulliset toimijat ovat vähemmistössä.
Kolmen viikon päästä täytyy hoitajamitoituksen olla 0,6. Meillä se on tällä hetkellä 0,62 .Hoiva-alalla kilpaillaan nyt ammattitaitoisten työntekijöiden saamisesta. Huonosti resurssoitu organisaatio häviää tämän kilpailun, koska hoitajat arvostavat työnantajaa, joka arvostaa heitä. Julkisuuskuvaa voidaan brändätä ja firman nettisivuilla ei näy varmasti jälkeäkään menneistä kohuista. Työpaikkailmoituksessa voidaan etsiä energiseen ja positiiviseen työyhteisöön uuttaa huipputekijää monien mahdollisuuksien työpaikkaan, mutta työpaikan arki kyllä näyttää, mistä oikeasti on kyse.
Kolmannen sektorin vahvuus on usein laatu, josta hyötyy ennen kaikkea asiakas. Se on itse asiassa useimmilla kolmannen sektorin toimijoilla myös koko toiminnan tavoitteena. Voittoa tavoittelemattomien toimijoiden ei tarvitse pitää sijoittajia eikä omistajia tyytyväisinä, koska sellaisia ei ole. Niiden tarvitsee pitää tyytyväisinä asiakkaat ja työntekijät ja sen vuoksi niillä on paremmat edellytyksen menestyä kuin laadun kustannuksella voittoa tavoittelevilla organisaatioilla.
Vanhustenviikko
4.10.2021
Hyvää vanhustenviikkoa! Olen joutunut hyväksymään sen, että Suomessa ei ole parempaa korvaavaa sanaa vanhukselle ja siitä johdetuille ilmauksille. Se on loppujen lopuksi sisänsä osuva ilmaus riippumatta sen aiheuttamista negatiivista konnotaatioista. Olen alkanut käyttää sitä itsekin viimeisen parin vuoden aikana työskenneltyäni vanhuspalveluissa jo yli 11 vuotta. Minulle se luonnollisesti on vain käytännöllinen ja helppo ilmaus eikä siihen sisälly yleistävää asennetta, koska jos jotain olen oppinut vanhustyössä, niin ainakin sen, että jokainen vanhus on erilainen ja mielenkiintoinen persoona ja että jokainen, joka haluaa avoimin mielin ilman kiirettä kohdata vanhuksen, tekee saman havainnon.
Useimmiten, kun ihminen viittaa itseensä sanalla vanhus, sitä seuraa hymy tai vähintään virnistys. Mistähän se kertoo? Ehkä todella harva on kuitenkaan valmis hyväksymään vanhus-identiteettiä oikeasti. Vaikka on ikää, ollaan kuitenkin sisäisesti nuoria. Olen kuullut monen sanovan, että en minä tunne itseäni vanhaksi. Vastaan toisinaan tähän, että minä taas tunnen itseni usein vanhaksi. Sekin on tavallaan vitsi, vaikka se onkin totta. Saa nähdä, ehkä alan vanhemmiten tuntemaan itseni nuoreksi.
Vanheneminen on yksilöllistä, mutta aika, jolla ikää mitataan ei ole yksilöllistä. Ajan kulu ja ikä numeroina on objektiivinen tosiseikka. Vanhuus sen sijaan on kokemus, ei objektiivinen tosiasia. Ehkä sen vuoksi sanaa vanhus karsastetaan. Kukapa haluaa asettua muottiin, jollaisena tuo sana usein mielletään. Nuori on nuori, mutta vanha on vanha vain jos hän niin kokee. Ja kun ammattilaiset puhuvat vanhuksista, he tarkoittavat sillä tiettyyn suurpiirteiseen ikään rajoittuvaa ryhmää, eivätkä ryhmää, jotka kokevat itsensä vanhaksi, koska sellaista ryhmää ei voi määrittää iän perusteella.
Tästä tullaankin sitten siihen peruskysymykseen, mistä iästä alkaa vanhuus. Nuoruusiän määrittely ei vaikuta aiheuttavan kovin paljoa harmaita hiuksia. Se sijoittuu ikähaarukkaan 14-23 +- 1 vuosi. Vanhuus alkaa ikävuodesta 80 +- 15 vuotta. Se voi alkaa myös 95 vuoden jälkeen riippuen henkilöstä. Joten kun minä puhun vanhuksista, tarkoitan sillä yksinkertaisesti vanhusikäisiksi määriteltyä ikäryhmää ikävuosista 80 +- 15 ikävuoteen 120. Jos joku sattuu kuulumaan tuohon ikäryhmään, niin todettakoon, että en minä kuitenkaan häntä sano vanhaksi. Se on selvää.
työnjako ja eräs väärinkäsitys
23.7.2021
Olen edelleen sitä mieltä, että suomalainen vanhustyö on pääosin laadukasta, vaikka sosiaalisessa mediassa kiertää toinen toistaan järkyttävämpiä tarinoita siitä, miten huonosti jonkun omaista on kohdeltu palvelutalossa.
Jos joku jakaa somessa kuvan esimerkiksi kotihoidon toimittamasta ateriasta, joka on liian pieni ja liian heikko ravintoarvoltaan, siitä tehdään hyvin nopeasti yleistys: tällaista on suomalaisen kotihoidon ateriapalvelun taso. Tai jos palvelutalon asukkaan merkkipäivät menevät aivan pieleen, siitäkin saattaa johtopäätös olla se, että ennenaikainen kuolema on paljon parempi vaihtoehto kuin palvelutaloon joutuminen. Kun someraivo repeää, on turha enää yrittää saada ihmisiä näkemään, mitä hyvää palveluissa on. Usein totuus on kuitenkin se, että perusasiat ovat kunnossa (hoiva on laadukasta, ateriat ovat ravitsevat, olosuhteet ovat ihanteelliset, asiakkaan kohtelu on kunnioittavaa) ja haloo nousee jostain vähemmän tärkeästä – vaikkakaan ei merkityksettömästä – asiasta.
Suurin väärinkäsitys liittyy hoitajien rooliin. Hoitajien perustehtävä on hoivan toteuttaminen. Siihen liittyy paljon ympärivuorokautista työtä asiakkaan hyväksi. Niin paljon, että jokaista asiakasta kohtaa täytyy olla vuorokaudessa noin 0,6 hoitajaa (minimimitoitus 1.1.2022). Nykyaikainen tapa järjestää hoiva on sellainen, että hoivatyöhön ei tule sisällyttää mitään tukipalvelutehtäviä kuten esimerkiksi siivousta tai ateriapalveluun liittyviä tehtäviä (näitä tehtäviä hoitavat niihin koulutetut ammattilaiset). Tämän linjan mukaisesti myöskään ohjelmapalveluiden järjestäminen, hoitotoimenpiteisiin liittymätön seurustelu ja läsnäolo sekä erilaisten harrastustoimintojen ohjaaminen eivät kuulu hoitajan rooliin. Toki mikäli hoitajalla on aikaa esim. kiireettömään keskusteluun, se on tietenkin toivottavaa.
Palvelutalo Männikössä vapaaehtoisten rooliin sisältyy mm. seurustelu asiakkaan kanssa tämän sellaista halutessa. Vapaaehtoiset ovat mukana myös erilaisissa retkissä, joita järjestämme. Lisäksi vapaaehtoiset toimivat osa-aikaisen harrastetoiminnan ohjaajan apuna ja sellaisissa tehtävissä, joissa ei edellytetä ammattiosaamista.
Meillä käy myös paljon asukkaittemme omaisia pitämässä seuraa omalle tärkeälle ja rakkaalle ikäihmiselle. Sen sijaan, että he odottaisivat meidän hoitajiemme seurustelevan asukkaan kanssa, omaiset tulevat itse Männikköön tapaamaan häntä. Olemme olemassa sitä varten, että jos ikäihminen tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa, täällä sellainen palvelu järjestetään. Moni ymmärtää, että hoivan lisäksi ikääntyneelle on tärkeää myös sosiaalinen kanssakäyminen ja sosiaaliset suhteet. Tätä puolta ei voi ulkoistaa eikä läheisiä ihmissuhteita voi korvata hoitajien ja vapaaehtoisten läsnäololla.
Kaikkia tarvitaan asukkaittemme hyvän loppuelämän takaamiseksi: hoitajia, omaisia, vapaaehtoisia, ystäviä ja kaikkia muita, jotka rikastuttavat asukkaittemme elämää palvelutalo Männikössä. Sen sijaan, että käytetään hirveästi energiaa valittamiseen, olisi hyvä ensin miettiä, mitä hyvää voisi tehdä ikäihmisten, tai edes sen oman tutun ikäihmisen hyväksi. Eikä odottaa, että joku muu tekee kaiken.
Rokotusten jälkeen
Vapunaattona 2021
Ensin alkoi tulla uutisia uudesta, vielä tuntemattomasta viruksesta ja siihen sairastuneiden määrästä. Kun virus alkoi levitä Kiinan ulkopuolelle, oli jo liian myöhäistä yrittää estää sen laajamittainen leviäminen. Toimiin kuitenkin ryhdyttiin jo varhaisessa vaiheessa myös Suomessa, mikä on varmasti estänyt tehokkaasti viruksen leviämisen ja säästänyt Suomen tuhansilta koronakuolemilta. Ihan turhaa työtä tekevät ne, jotka yrittävät osoittaa, että covid-19 (coronavirus disease 2019) ei ole sen pahempi tauti kuin kausi-influessakaan. Nämä ei ole toisiinsa verrannollisia, koska ensin mainittuun käytettiin sellaisia suojauskeinoja, mitä influessan kohdalla ei koskaan käytetä. Osoittautui kuitenkin, että influessatapauksetkin monissa maissa katosivat kokonaan suojaus- ja rajoitustoimien vuoksi. Jos täytyy verrata tautien vakavuutta, vertailuna voidaan siis käyttää influenssalukuja koronasuojaustoimien ajalla, jolloin nähdään, kumpi on vakavampi tauti.
Koronarokotteesta liikkuu paljon tietoa netissä. On myös joitain lääketieteen asiantuntijoita, jotka väittävät mm. että rokote aiheuttaisi hedelmättömyyttä. Jotkut pelkäävät, että rokotteen mukana elimistöön siirtyy mikrosiruja, joilla voidaan seurata rokotettuja. Yllättävää on se, että varmaan lähes kaikkien tuttavapiiriin kuuluu henkilöitä, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että koko koronavirus rokotteineen on jonkun salaisen maailmanhallitsijaporukan juoni, jolla pyritään kontrolloimaan väestönkehitystä ja keräämään miljardeja lääkeyhtiöiden ja valtioiden hallitusten taustalla olevan valtaeliitin taskuihin.
Edellä mainittuja salaliittoteorioiden hurjia väitteitä ei ole koskaan pystytty todistamaan muuten kuin epämääräisten sieltä täältä kasattujen videoklippien tarkoitushakuisilla postauksilla erilaisilla nettifoorumeilla. Nykyään kuka tahansa voi esiintyä asiantuntijana netissä ja väittää ihan mitä tahansa. Niiden asiantuntijoiden, jotka ovat oikeasti lääketieteen asiantuntijoita tarina on joissain tapauksissa tällainen: sukset menivät jossain vaiheessa suuren lääkefirman kanssa ristiin ja siitä seurasi irtisanominen tai irtisanoutuminen. Sen jälkeen oma ura ei ole ollut tyydyttävää ja löydetään uskomusjärjestelmä, joka sopii oman katkeruuden ja pettymyksen kanavaksi. Jos rokotevastaisuudella saadaan edes vähän entisen työnantajan rokotemyyntiä pienemmäksi, niin voidaan olla jo tyytyväisiä.
Eiköhän tämäkin asia mene kuten moni muutkin prosessi maailmanhistoriassa: ensin pelätään uutta ja tuntematonta. Syntyy erilaisia ryhmiä, jotka ajavat ties mitä asioita ties millä motiiveilla. Pidetään meteliä ja mielenosoituksia kuviteltua pahaa vastaan. Samaan aikaan vastuunkantajat tekevät omaa hiljaista työtään asioitten eteen, sitä työtä, mistä on oikeaa yhteiskunnallista hyötyä. He joutuvat monenlaisen kritiikin kohteeksi, koska muutostilanteissa ja epävarmoissa tilanteissa on tyypillistä, että oma epävarmuus ja pelko kanavoituu hallitsemattomaksi aggressioksi kaikkia sellaisia tahoja ja henkilöitä vastaan, jotka kantavat vastuuta ja päättävät asioista. Sitten kun asiat palautuvat normaaleille urilleen ja tauti on rokotusten myötä saatu hallintaan, ihmiset löytävät uusia mörköjä valtaeliitin kabinettien suljetuista komeroista. Salaliittoteorioiden kannattajat uskovat, että heidän pitämänsä meteli lopulta esti yhteiskunnallisen dystopian toteutumisen. Se esti totalitarismin toteutumisen, koska sitä ei sitten pelottelusta huolimatta tullutkaan. He luovat pian uusia, mielenkiintoisia uhkakuvia ja alkavat vastustaa niitä.
Terve kriittisyys on aina paikallaan, mutta on näköjään jotain, minkä kohdalla järkipuhe on vain ajanhukkaa. Sokeaan uskoon ei järkipuhe tuo näköä. Se vaatii ihmeen.
vuosi 2021 ja hoitajamitoitus
Vuosi on alkanut palvelutalo-toimijan näkökulmasta kuten moni muukin vuosi: työtä riittää, päivät ovat erilaisia, eteen tulee jatkuvasti odottamattomia tilanteita ja uusia haasteita, joihin ei ole ennen törmätty. Tällä hetkellä korona näyttäytyy toistaiseksi ulkopuolella väijyvänä uhkana, joka lisää monenlaista riskiä. Se ei kuitenkaan vie enää huomiota samalla tavalla kuin viime keväänä. It is what it is eli sen kanssa on vain elettävä.
Hoitajamitoitus täytyy olla tällä hetkellä 0,55. Vuoden aikana se tulee nostaa 0,60:een. Tämä vaikuttaa hyvältä ja tervetulleelta muutokselta. Tällainen muutos tarvitsee lisää resursseja eli lisää hoitajia. Hoitajien palkkaamiseen tarvitaan rahaa. Mitenhän valtiovalta saa kunnat suostumaan hoivahintojen / ostopalveluhintojen nostamiseen niin, että hoitajamitoituksen nostaminen jopa 0,70:een 1.4.2023 mennessä onnistuu? Tämä voi tarkoittaa 10-20% hintojen korottamista. Pitääkö hintojen korottamisestakin säätää laki, jotta ne varmasti nousisivat?
Hoitajia tarvitaan joidenkin laskelmien mukaan 4000-5000 enemmän kuin nyt on. Laskelmaan pitäisi minusta lisätä 2000-3000 hoitajaa, koska hoitajamitoitus tuskin on lähtötilanteessa ollut niin hyvä (noin 0,55) kuin mitä laskelman perusteella sen pitäisi olla. 0,55 hoitajamitoituksella ei synny sellaisia otsikoita, mitä viime vuosina ikääntyneiden hoivasta on saatu lukea. Otsikot syntynevät 0,30 – 0,40 hoitajamitoituksella. Jos todellisuudessa lähtötilanne onkin hoitajamitoituksen osalta keskimäärin 0,40, hoitajia tarvitaan yli 10000 lisää. Se maksaisi 400 miljoonaa vuodessa. Ongelma on paitsi rahoitus, myös saatavuus. Ei ole itsestään selvää, että hoitajia saadaan niin paljon kuin tarvitaan.
Tuossa hoitajamitoituksessa on kolmaskin ongelma (tosin positiivinen sellainen), josta ei ole julkisuudessa keskusteltu. Joissain paikoin palvelu toimii ja asiakkaat ovat tyytyväisiä noin 0,60 hoitajamitoituksella, koska jossain päin hallitaan resurssien hallinta ja työn organisointi. Näissä paikoissa mitoituksen nostaminen 0,70:een herättää sen kysymyksen, mihin extra-resurssi käytetään. Käytetäänkö se kiireettömään hoitoon, jopa rauhalliseen jutusteluun asukkaiden kanssa, mikä olisi erittäin hyvä asia asukkaiden kannalta? Käytetäänkö se palkkaamalla taloon oma fysioterapeutti / toimintaterapeutti, mikä sekin olisi erittäin hyvä asia asukkaiden kannalta. Huonoin vaihtoehto olisi lisätä ilman huolellista prosessia vain lähihoitajien / sairaanhoitajien määrää tekemään perustyötä, johon 0,70 mitoitus voi olla yliresurssointia. Jos perustyö on kunnossa ja laadukasta 0,60 mitoituksella, silloin tuo 0,10 lisäys tulee käyttää laadukkaan palvelun yksilöllistämiseen ja monipuolistamiseen. Se aiheuttaa pientä uudelleen ajattelua ja sen miettimistä, mikä on asukkaan kannalta parasta palvelua, mutta sen prosessin läpikäyminen on tarpeen. Pelkkä mitoituksen lisääminen ei riitä laadun parantamiseksi. Tarvitaan myös laadun hallintaa ja resurssin ohjaamista.
Toivotaan, että vuosi 2021 on parempi kuin edellinen vuosi!
19.1.2021
SÄHKÖISET SYSTEEMIT JA HAKKERIT
25.11.2020
Uuden vanhuspalvelulain seurantakysely teettää sote-alan johtajille paljon turhaakin työtä. On erittäin tärkeää valvoa, että lakia noudatetaan, mutta samaan aikaan on erittäin tärkeää, ettei sote-alan johtajaresurssia tuhlata täysin turhaan klikkailuun. Tässä seurantakyselyssä THL olisi voinut hoitaa tietotekniset hionnat kuntoon parin tunnin ohjelmoinnilla ja sillä olisi säästetty tuhansia ammattilaisten työtunteja ja satojatuhansia euroja, mutta minkäs teet. Kysely on nyt sellainen, että vastaajan pitää omin pikku kätösin syöttää sinne noin tuhat nollaa, jotta ohjelma hyväksyy vastaukset.
Olisikohan se intialaiselta kuulostava kalifornialainen, joka soitti minulle voinut auttaa tässä asiassa? Tämä ulkomaalainen mies yritti auttaa minua estämään hakkerointiyrityksen, joka kohdistui tietokoneeseeni. Vakuuttelin miehelle, että meillä täällä Suomessa on huipputason tietoturvat ja atk-tuki ihan omasta takaa, mutta sitten muistin viime ajan uutisoinnit, jotka ovat luultavasti saaneet maailmanlaajuista näkyvyyttä. Myös Suomessa, tietoteknisen kehittämistyön luvatussa maassa tapahtuu sellaista, että tietoturva pettää ja ihmisten henkilökohtaiset salaisuudet vuotavat rikollisille.
Tämä ”amerikkalainen” atk-tukihenkilö ei vain suostunut uskomaan, että kaikki on kunnossa, vaan halusi välttämättä tehdä jotain koneeseeni kohdistuvalle hakkerointiyritykselle. Kun pohdin ääneen, entä jos hän onkin itse hakkeri, hän esitti minulle vastakysymyksen: miksi hän soittaisi minulle ja auttaisi estämään hakkerointiyrityksen, jos hän olisi itse hakkeri? Tämä on hyvä kysymys ja sitä pohtiessa aivot voivat mennä solmuun.
Tämä ajatus, joka myös haastaa aivoja on syntynyt monen monen laatumittarin käytön ja kyselyyn vastaamisten tuloksena vuosien saatossa: sen osoittaminen, että kaikki on hyvin, ei ole asiakaslähtöistä, vaikka sillä siihen pyritäänkin.
TOIVOTAAN
2.7.2020
Nyt kun Suomi alkaa varovasti palata normaaliin, koronavirusta edeltävään elämäntapaan, myös palvelutalo Männikön arki palautuu leppoisaan, vierailurajoituksista vapaaseen rytmiin. Maskipakon poistuttua työntekijätkin ovat voineet jo jonkun aikaa kohdata asukkaita kasvokkain ilman suojainten synnyttämää, stressiä aiheuttavaa muistutusta viruksen salakavalasta olemassaolosta.
Tietenkään viruksen uhka ei ole poissa, mutta itse olen toiveikas sen suhteen, että mitään pahempaa toista tai kolmatta aaltoa ei olisi tulossa. Tai kokonaan toista virusta. Tilanne maailmalla on kuitenkin niin paha, että ihmetellä täytyy, jos näin helpolla selvittäisiin. Tosiasia kuitenkin on, että tällä hetkellä on jo 17 maata, joissa kaikki sairastuneet ovat jo parantuneet eikä yhtään uutta tapausta ole tiedossa. Tämäkin puoli totuudesta on hyvä tiedostaa, vaikka se edustaakin vain hyvin pientä osaa maailmasta.
Olipa maailmalla tilanne mikä tahansa, aina voi elää tätä päivää kiitollisena niistä asioista, mitkä ovat hyvin. Sietää vaikeuksia, yrittää parhaansa ja päivän päätteeksi todeta: taas yksi päivä takana, mitähän huominen tuo tullessaan? Sitä ei voi tietää, mutta aina voi toivoa, että huominen olisi osa sitä tulevaisuutta, mistä ei edes muistanut haaveilleensa.
PELKO
27.5.2020
Samuli Putron laulussa Mitäpä jos kysytään ”Mitäpä jos tuuli yltyy tästä vielä hurjemmaksi eikä talon katto kestä, lentääkö se ilmaan?” Vastauksena on puhutteleva kysymys: ”Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?”
Tällä hetkellä näyttää siltä, että koronavirusepidemia ei ole Suomessa lähellekään yhtä vaikea kuin monissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa tai vaikkapa Ruotsissa. Mikäli nykyinen kehitys viruksen suhteen jatkuu Suomessa, voimme olla todella tyytyväisiä Suomen päättäjien toimintaan kriisin hoidossa ja kansalaisten kykyyn noudattaa ohjeita.
Jos Suomessa päästäisiin vähällä verratuna moniin muihin maihin eikä epidemia alakaan laajentua, miten pitäisi suhtautua mm. 8.4. netissä vilahtaviin otsikoihin, joissa ylilääkäri ennusti, että Suomessa voi koronaan kuolla 70000 suomalaista tai samoihin aikoihin THL:n johtajan A-Studiossa esittämiin laskelmiin, että 1,9 miljoonaa suomalaista voisi saada koronan?
Ensinnäkin, em. kaltaisia arvioita täytyy vastuullisten toimijoiden tehdä. Täytyy osata arvioida riskiä realistisesti ja mitoittaa varautuminen pahimman mukaan. Arvioiden ja laskelmien tekeminen on kuitenkin eri asia kuin se, millä painotuksilla niitä julkisuudessa esitetään. Silloin sanavalinnoilla on todella iso merkitys. Silloin ”mahdollisen”, ”todennäköisen” ja ”luultavan” erot ovat merkittäviä. Jos kerrotaan äärimmäisen negatiivisesta mahdollisuudesta, pitäisi samalla korostuksella tuoda esiin positiivinen mahdollisuus. Näiden mahdollisuuksien lisäksi pitäisi olla rohkeutta korostaa asiantuntijuuden näkökulmasta hyvinkin ikävää faktaa: ”Me emme tiedä.” Jos se on vaikea sanoa, voi lisätä: ”Kukaan ei tiedä.”
Onko pelko ollut tähän asti turhaa? Jos se on johtanut järkevään suojautumiseen ja ohjeiden noudattamiseen, silloin pelko on tehnyt tehtävänsä ja suojellut ihmisiä taudilta. Olen kuullut sanottavan, että kun pelkää jotain, se lopulta toteutuu. Tämä kriisi on kuitenkin osoittanut, että koska osataan pelätä pahinta, osataan toimia niin, ettei pahin pelko toteudu.
Mistä pelosta Putro sitten runoilee: ”Mitäpä jos sä pelkään turhaan? Ja elämä tapahtuu sinä aikana” ? Ehkä sellaisesta, joka kutistaa elämän niihin mustiin pisteisiin, joissa pelko hallitsee. Joka saa keskittymään kauhukuviin. Joka vangitsee mielikuvituksen. Vaikka elämä karanteenin tai sairauden vuoksi pysähtyy ja tila käy ahtaaksi, se on silti elämää.
Terve pelko suojelee pahalta, epäterve elämältä.
elämän arvo
7.5.2020
Järkytyin, kun luin iltalehti.fi:stä (7.5.2020) jutun, jossa tuotantotalouden professori, Paul Lillrank oli laskenut, kuinka paljon koronarajoitusten aiheuttamien kustannusten myötä tulee hinnaksi yhdelle rajoitusten ansiosta säästetylle elinvuodelle. Hänen on täytynyt käyttää jakajana tylysti joko tehostetussa palveluasumisessa olevien henkilöiden määrää tai Suomen ikääntyneintä puolta prosenttia tuloksesta päätellen. Hinta ei minua järkyttänyt, vaan se, että Suomesta löytyy professori, joka julkisesti arvioi ihmisen elinvuoden hintaa. En ole ihan varma, minkälaisen yhteiskunnan piirteisiin kuuluu laskea arvoa ihmiselämälle. Ei ainakaan sen pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan, jonka minä tunnen.
Rajoitustoimien kustannuksia kannattaa toki laskea, mutta se, mitä mittaria käytetään arvioitaessa kustannusten mielekkyyttä onkin sitten arvokysymys. Em. professori oli halunnut laskea säästyneelle elinvuodelle hinnan. Talousihmiset haluavat laskea yksikkökustannuksia. Saammeko seuraavaksi lukea, minkä verran hintaa tulee yhdelle päivälle? Sydämen lyönnille? Henkäykselle? Haluaako professori laskea, kuinka paljon maksaa, kun yksi punasolu kulkee verisuonistossa täyden kierroksen? Tai minkä arvoista on yhden päivän ajatustyö? Kuinka arvokasta on ilomme, surumme, kärsimyksemme? Entä onko muistoilla mitään arvoa? Sanoilla, joita sanomme läheisillemme? Tunteilla, joita tunnemme? Sillä, että istuu viimeisinä elinvuosinaan sohvalla ja katselee, kuinka kevät tekee tuloa ikkunan takana. Että avaa ikkunan ja kuulee mopon pärinän, joka muistuttaa hurjasta nuoruudesta. Että unohtaa ajan ja paikan, uppoutuu muistoihinsa ja miettii, millaista elämä olisi ollut, jos olisi valinnut tärkeässä tienhaarassa toisin. Olisko elämä ollut erilaista ja olisinko sama ihminen? Asuisinko jossain muualla, eri ihmisten kanssa ja katselisinko ikkunasta aivan toisennäköistä maisemaa?
Näistä ja paljon, paljon muusta koostuu ihmiselämä. Halutaanko tässä yhteiskunnassa todella keskustella siitä, kuinka paljon kannattaa maksaa yhdestä elinvuodesta? Se on tie, joka ei johda mihinkään. Se on tie, josta palataan takaisin nopeasti. Ihmettelemään ainutlaatuisen ihmiselämän mittaamatonta arvoa.
SOPEUTUMINEN, selviytyminen ja menestys
28.4.2020
Tällä hetkellä käytännössä koko ihmiskunnan on sopeuduttava nykyiseen tilanteeseen. Täytyy toimia uusilla tavoilla, jotka eivät välttämättä ole mieluisia. Täytyy välttää oleilua muitten ihmisten kanssa. Monet joutuvat lopettamaan kokonaan kyläilyt ja vastaavasti sulkemaan ovensa vierailta. Monia asioita täytyy lykätä odottamaan parempaa aikaa. Hautajasia, häitä, valmistumisjuhlia ei voi järjestää.
Pitkään jatkuessaan sopeutuminen voi alkaa vaikuttaa haitallisesti mielenterveyteen. Kaikilla ei ole välineitä käsitellä ongelmia, joita nykyinen tilanne synnyttää. Talouden romahtaessa ja ongelmien kasvaessa yhtälö näyttää hyvin hankalalta. Päättäjillä koko maailmassa on nyt edessä todella isoja haasteita. Voiko niistä ylipäänsä edes selvitä? Vaikeuksien keskellä on hyvä katsoa sekä eteenpäin että taaksenpäin.
Suomen historia kertoo sen, että kaikesta voi selvitä. Ja enemmänkin kuin selvitä. Yhteiskunta voi suurtenkin vaikeuksien jälkeen nousta menestykseen ja hyvinvointiin. On myös toisenlaisia esimerkkejä, joissa yhteiskunta ei koskaan nouse vaikeuksista, vaan jää kehittymättömäksi.
Menestykseen liittyy tietenkin paljon erilaisia tekijöitä ja Suomessa yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on nähty ´yhteen hiileen puhaltamisen´ -asenne. Sen puuttuminen voi johtaa riitoihin, jotka eivät tarjoa ratkaisuja ongelmiin, vaan syventävät tragediaa. Keskitytään etsimään syyllisiä ja puolustautumaan muiden syytöksiltä. Käytetään tilannetta oman kapeakatseisen agendan ajamiseen. Käytetään energia siihen, mihin on totuttu: valtataisteluun.
Ne yhteiskunnat ja ne yhteisöt lopulta menestyvät, jotka toimivat yhteisymmärryksessä yhteisen päämäärän hyväksi. Niistä muut ottavat mallia.
Monille meille, jotka emme ole kokeneet sota-aikaa nämä ajatukset ovat vain sanoja. Mutta yhteiskunnassamme on paljon ihmisiä, jotka ovat kokeneet sen, mistä tässä kirjoitan. Ehkä olisi hyvä, jos kuuntelisimme, mitä heillä on sanottavaa. Heidän sanoihinsa tuo uskottavuutta kokemus menetyksestä, selviytymisestä ja menestyksestä. Männikössäkin, meidän pienessä yhteisössämme voi kuulla syvät vedet läpikäyneeltä sen tärkeän viestin, kunhan malttaa hetken kuunnella: ”Kaikesta on selvitty. Tästäkin selvitään.”
KRIISIN HALLINTA
8.4.2020
Keski- ja Etelä-Euroopassa monista ikääntyneiden hoivakodeista kuuluu hyvin huolestuttavia uutisia. Pelkästään ranskalaisten hoivakotien asukkaista on kuollut yli 3200 koronavirukseen. Suomessakin on uutisoitu tähän mennessä parikymmentä koronavirukseen liittyvää kuolemaan hoivakodeissa. Jotta tilanne ei pahenisi, on selvää, että jotain pitäisi tehdä toisin. Sieltä täältä kuuluu, että myös hoitoalan henkilökunnan on vaikea päästä testauksiin, vaikka Suomessa testausmäärä on koko ajan ollut kasvussa. Suhteessa väkilukuun Suomen testausmäärät alkavat jo olla kansainvälisesti verrattuna hyvällä tasolla. Noin 6% kaikista testatuista on antanut postiviisisen tuloksen, mikä kertoo siitä, että testauskriteerien ei pitäisi olla liian tiukkoja, jos 94 %:lla testatuista ei ole todettu virusta.
Monessa sairaanhoitopiirissä henkilökuntaa testataan tarvittaessa herkästikin. Sairaanhoitopiirien johto ymmärtää omien toimipisteittensä kannalta testaamisen tärkeyden. Tämä ajatus pitäisi ulottaa myös sekä julkisiin että yksityisiin hoivakoteihin. Hoivakotien työntekijöitten pitäisi päästä testauksiin hyvin matalalla kynnyksellä, jotta varmistuttaisiin siitä, että kukaan työntekijä ei tietämättään tuo tautia hoivakotiin, koska hoivakodeissa asuvat ne kaikkien suurimmassa riskissä koronaviruksen suhteen olevat suomalaiset.
Tilanteessa, jossa uudesta viruksesta ei vielä tiedetä tarpeeksi maalaisjärjen käyttöä tarvitaan viranomaisohjeiden lisäksi. Ruotsissa koronapotilaita hoitavien suojavarusteisiin ei kuulu hengitysmaski, Suomessa kuuluu. Useat Aasian maat ja nyt myös jotkut USAn osavaltiot ovat antaneet määräyksen hengitysmaskien käytöstä kaikille kodin ulkopuolella asioiville, mutta Suomessa tähän ei nähdä vielä tarvetta. Olemme tilanteessa, jossa ei voi olla varma, mikä on riittävää suojautumista ja mikä ei. Ennen kuin tiedetään, mikä on riittävää suojautumista eikö ole parempi suojautua varman päälle? Se on pienempi haitta kuin se, mitä mahdollisesta liian heikosta suojautumisesta voi seurata, jos suojaussuositukset muuttuvat tiukemmiksi. Mitä parempi suojautuminen, sitä pienempi riski sairastua.
Suomi saa olla ylpeä siitä, että täällä työntekijän työsuhteeseen liittyvät oikeudet ovat verrattuna moniin muihin maihin todella hyvät. Esimerkiksi Michiganin kuvernööri Gretchen Whitmer on vedonnut Detroitissa leviävän koronaviruksen vuoksi kansalaisiin, että ihmiset eivät menisi sairaana töihin ja että ihmiset eivät menettäisi työpaikkojaan sairausloman vuoksi. USA:ssa sairausloma ei valitettavasti ole monille edes vaihtoehto. Töihin on pakko mennä, vaikka olisi sairas. Suomessa monin paikoin noudatetaan THL:n ohjetta yhdestä oireettomasta päivästä ennen töihin menoa. Nyt pitää myös niiden yhtiöiden malttaa noudattaa tätä ohjetta, jotka ovat optimoineet henkilöstöresurssin äärimmilleen.
Suojellaksemme asukkaitamme Männikössä ei riitä, että noudatamme viranomaisohjeita. Pyrimme minimoimaan riskiä myös omalla ohjeistuksellamme ja toimillamme. Työntekijöiden täytyy pitää huolta siitä, että eivät altista itseään vapaa-ajalle tilanteille, joissa tartunta on mahdollinen silloin kun kyseessä ei ole välttämätön asiointi perheen ulkopuolisten henkilöiden kanssa.
Poikkeustilanteen on arvioitu kestävän joitain kuukausia. Tällä hetkellä kaikkensa tekeminen on hirveän tärkeää, jotta tilanne ei pahenisi. Niin kauan kuin tilanne on hallittavissa, sitä tulee hallita tiukasti, jotta voisimme välttää katastrofin.
KoronaPAINIA
23.3.2020
Suomessa on sote-alalla pitkä perinne ´vahinko on jo tapahtunut´-mallista, jossa hoidetaan ennaltaehkäisemisen laiminlyönnin seurauksia. Vanhuspalveluissa katsotaan, miten siellä kotona pärjää siihen saakka, kunnes sattuu sellainen vahinko, jonka hoitaminen tulee maksamaan paljon enemmän kuin vahingon ennaltaehkäisy olisi maksanut. Päihdetyössä Suomi kunnostautuu erityisesti juuri raskaan sarjan hoidossa, vaikka se harvoin parantaa asiakkaan elämänlaatua pitkällä tähtäimellä. Lastensuojelussa apua saa, kun ongelmat ovat jo niin ilmeisiä, että vahingot ovat jo kaikkien naapureidenkin tiedossa.
Koronaviruksen suhteen Keski-Suomen sairaanhoitopiirin strategia on minulle mysteeri. Käytännössä vaikuttaa siltä, että sinut testataan koronan varalta sitten kun olet niin huonossa kunnossa, että tarvitset sairaalahoitoa. Sinulle siis annetaan huolella aikaa levittää koronaa perheeseesi ja työpaikallesi. Sitten jos sinulla havaitaan korona, aletaan kuumeisesti jäljittää niitä ihmisiä, ketä olet mahdollisesti tartuttanut sinä aikana kun odoteltiin, että menet niin huonoon kuntoon, että saat sen testin. Toimitaan kun vahinko on tapahtunut, koska se on ilmeisesti ainut malli, mitä osataan toteuttaa. Turha tuhlata rahoja ja resursseja ennaltaehkäiseviin testeihin ja olla siten niskan päällä, kun voidaan heittäytyä myöhemmin raskaan sarjan koronapainiin ja maksaa siitä monella saralla paljon suurempaa hintaa kuin yhdestä ainoasta testistä.
Ehkä kyse on perinteestä, niin syvällä rakenteissa olevista ajatusmalleista, että niitä ei voi muuttaa edes WHO:n pääsihteerin Tedhos Adhanomin voimakas vetoomus: ”Testatkaa, testatkaa, testatkaa.” Ehkä täällä Suomessa tiedetään paremmin, miten nämä asiat hoidetaan.
Aivotoiminta
25.2.2020
Yleisesti tiedetään, että ihmisen aivoille tekee hyvää, kun niitä käytetään. Oikeastaan koko ihmisen hyvinvoinnin kannalta aivojen käyttäminen on tarpeellista.
Kun elämä urautuu tuttuihin uomiin, aivotoiminta vähenee. On kuin ihminen toimisi automaattiohjauksella. Mennään koko ajan samoja reittejä, tehdään päivästä toiseen samat tutut rutiinit ja niin edelleen. Kun tätä kestää vuosikausia, ollaan tilanteessa, jossa pienetkin vastoinkäymiset ja muutokset koetaan kohtuuttoman suurina uhkina turvallisuuden tunteelle. Silloin reagoidaan valittamalla, suuttumalla ja vastustamalla muutosta.
Kriisissä on aina mahdollisuus uudistumiseen ja kehittymiseen. Elämä tarjoaa meille paljon mahdollisuuksia aktvivoida aivomme. Se vaatii kyllä ponnisteluja ja psyykkistä työtä asennoitua elämään niin, että sitä ei voi hallita. Olla avoin, ottaa vastaan se, mitä päivä tuo tullessaan. Arvioida, mikä on oma vastuu muuttaa asioita ja mikä taas kuuluu niiden asioiden joukkoon, mitä ei voi eikä kannata edes yrittää muuttaa.
Jatkuvan oppimisen käsite on monille tullut jo tutuksi. Se on välttämätön tekijä lapsuudessa ja nuoruudessa. Työelämässäkään ei oikein pärjää, jos ei ole valmis oppimaan uutta. Mutta olen lukenut joidenkin yli ysikymppistenkin haastatteluista saman asian. He ovat sitä mieltä, että jatkuva oppiminen tuo elämään mielekkyyttä eikä iällä ole sen asian kanssa mitään tekemistä. Heidän ei enää tarvitsisi ehkä oppia mitään selviytyäkseen päivästä toiseen, mutta passiivisuus ei sovi heille. He, jotka näin ajattelevat ja elävät ovat onnistuneet säilyttämään jotain lapsuudesta arvokasta läpi koko elämän.
Muistan lukeneeni 93-vuotiaasta norjalaisesta, joka harrasti jäärata-ajoa moottoripyörällään. Kysymys ei varmaankaan ollut vain fyysisen kunnon ylläpitämisestä. Kysymys oli varmasti myös jännityksestä. Aivojen ja keskushermoston eksitoivien välittäjäaineiden virtaamisesta. Jostain sellaisesta, mikä sai koko miehen täysin hereille.
Missä vaiheessa pitää lopettaa sen tekeminen, mitä rakastaa? Varmasti ainakin silloin, kun ei enää yksinkertaisesti pysty siihen. Mutta siihen saakka: ”We dance because we can´t fly”. Tehdään se, mihin tänään pystymme eikä murehdita sitä, mihin huomenna emme ehkä enää pysty.
Asiakaslähtöisyys vs. kuntatalous
6.11.2019
Joku on ehkä ministeriössä keksinyt yksinkertaisen kaavan, miten vanhuspalvelut saadaan rahoitettua. Vähennetään asiakasmäärää. Asetetaan tavoite: tietty määrä yli 75-vuotiaita hoidetaan palvelutaloissa, loput kotona. Kotona hoidettavienkin määrää pitää vähentää reilusti, jotta päästään tavoitteisiin.
Ajattelu on kuntatalouslähtöistä ja se pyyhkii pöytää asiakaslähtöisyydellä. Joko katsotaan avoimesti ja rehellisesti asiakkaan tilannetta ja kohdataan hänet. Toinen, kylmä ja epäinhimillinen vaihtoehto on pysyttäytyä numeroissa ja tavoitteissa. Sulkea silmät todellisuudelta, toivoa, että ei tapahdu mitään sellaista, mistä päädytään otsikoihin.
Päästiin tavoitteisiin. Harmi vain, että kaikkien sosiaalipalvelujen asiakkaiden kohdalla tavoitteet (arvokas vanhuus, itsemääräämisoikeus, oman toimijuuden vahvistaminen) eivät nyt toteutuneet, mutta minkäs teet. Tärkeitä kun on tulos. Vai onko?
Vesa
